Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.

Advertisements

Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2

On taas sunnuntaikävelyn aika, otsikolla Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2. Jatko-osa mutta miksipä ei, ensimmäinen kaupunkikierroksemme on statistiikan mukaan ollut blogin luetuimpia sisältöjä ja tekoprosessina hauskimpia.

Stranger Than Fiction -sarjan elokuvien alkuperäisten kotimaisten teatterien maisemissa haahuilu istuu muutenkin vahvasti Stranger Than Fiction -ideologiaan: emme halua vain katsoa ja tarjota tiettyjä elokuvia (35 mm -filmiltä) vaan kokemukseen kuuluu teatteriin tuleminen epätavallisia, epätodennäköisiä elokuvia varten. Ehkei maailman idealistisinta kulttuurihulluutta, mutta silti haastavampaa ja toisella tavalla tarinaksi ja muistoiksi muotoutuvaa kuin kotona klikkailuun perustuva elokuvan kuluttaminen.

Kun filmit eivät riitä, Orionissa avautuvia näkyjä on mahdollista täydentää Helsingin katujen kätketyllä elokuvahistorialla, johon tänään perehdymme seuraavissa pisteissä:

1. Rea & Maailman tabut

Tabut_Rea

Kuvassa näkyvä Amarillo-ketjuravintola on osa elokuva- ja finanssihistoriallisesti kunniakasta jatkumoa. Mikonkadulle Rautatientorin naapuriin Atlas-pankin pääkonttoriksi 1929 rakennetussa tilassa oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Rea, kunnes se 1970-luvulla muutettiin Helsingin Osakepankin tietokonesaliksi. Myöhemmin Markus Selin perusti sinne Planet Hollywood -ketjun ravintolan ja mm. Bruce Willis, Geena Davis ja Arnold Schwarzenegger kulkivat kuvan oviaukosta bailaamaan suomalaisten kanssa.

Heinäkuussa 1968 samasta portista pääsi Reaan katsomaan Romolo Marcellinin Maailman tabuja (a.k.a. Tabu/Taboos of the World, 1963 ), jonka suomeksi dubattu versio kohtapuoliin ilahduttaa Night Visions Shockpointin yleisöä 2.3.2014 kello 3:15 aamulla, ja aikoinaan sensuroidut osuudetkin ovat nyt mukana paketissa. Do you have the guts?

Killing for Culture -kirjan kuvituksena käytetty juliste lupaa “elokuvan aloittavan siitä, missä muilla mondoleffoilla meni pupu housuun”. Suomalaiset voivat pohtia, ottiko Teuvo Tulio Marcellinin poronhoitosensaatioista kimmokkeita Sensuelaan (1973), jonka filmaus alkoi jo 1960-luvulla. Ajatus Teuvosta Reassa ei ole mahdoton; ohjaaja oli pitkään Helsingin elokuvateatterien vakioasiakas.

2. Alastoman ihmisen koti

AstorBody

Brittiohjaaja Roy Battersbyn psykedeliaa ja asiaa sekoittava ihmiskehon ja -elämän tutkimus Alaston ihminen (The Body, 1970) sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa. Ilmeisesti sitä markkinoitiin hieman harhaanjohtavasti Rakkauden kieli -tyyppisenä sukupuolivalistuksena vaikka  näkökulma on paljon laajempi, globaali tai suorastaan kosminen.

Elokuva on ollut vuosikymmenten ajan paljon harvinaisempi kuin Pink Floydin Ron Geesinin ja Roger Watersin siihen säveltämä soundtrack Music from the Body, mukana mm. seuraavat kappaleet: More Than Seven Dwarfs in Penis-Land, Dance of the Red Corpuscles ja Embryonic Womb-Walk. Rockjournalisti Tapio Korjus spekuloi 1970-luvulla Pekka Strengin ottaneen Alastoman ihmisen musiikista vaikutteita Suomi-psykedelian herkkään mestariteokseen Sisältäni portin löysin.

Intialaisia vaikutteita, kamarimusiikkia, kauniita pop-balladeja ja kehon ääniä nikottelusta pieremiseen sisältävä kokonaisuus tuo hypnoottisimmillaan mieleen myös Alejandro Jodorowskyn El Topon ja The Holy Mountainin soundtrackit: ei ihmetytä, että Jodorowsky suostutteli Pink Floydin säveltämään yritykseksi jäänyttä Dyyni-filmatisointiaan.

3. Riviera: Tämä on Kallio

tämä on amerikka käsi

Harjun seutu Helsingin Kalliossa liittyy 2000-luvun helsinkiläisten mielikuvissa katukirppiksiin ja muihin yhteisöllisiin projekteihin, rock-klubeihin ja pikkuteattereihin, erinäisiin amfetamiini-alkoholismi-yhdistelmiin sekä kivijalkayrityksiin, joissa vedetään käteen.

Mondohenkisen värikkäällä alueella on myös  katsottu ahkerasti mondoelokuvia. Elokuvateatteri Riviera toimi Harjukadulla paikalla, jossa nykyään on venäläinen musiikkiteatteri Bolero. Night Visions Shockpointin päätöselokuva, Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 sai Suomen ensi-iltansa 24.10.1980 yhtaikaa Kalliossa ja Punavuoressa eli Rivierassa ja Rigoletossa.

aasia-riviera

“Tämä on Amerikka -dokumenttien jälkeen siirrymme Aasiaan!” Kamras Film mainosti vuotta myöhemmin. Rolf Olsenin Tämä on Aasia (Shocking Asia) tyydytti kovaksikeitetyn eksotiikan nälkää Rigoletossa ja Rivierassa 30.10.1981 alkaen.

4. Kit-Cat: Post-apocalypse, Etelä-Esplanadi

warg2

Etelä-Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa ei valitettavasti ole enää Brondan taloa, jossa toimi nonstop-esityksiä tarjonnut Kit-Cat. Täällä nähtiin ydiniskua Britanniaan hahmottava Peter Watkinsin Sotaleikki (The War Game, 1965), jonka BBC hyllytti vuosikymmeniksi liian pelottavana ja Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Scifin ja dokumentin keinoja sekoittava konsepti muistuttaa jossain määrin menneisyyteen palaavaa orjuusmondoa Hyvästi ihmistä (Addio zio Tom, 1970) ja brittiläinen elokuvalehti Monthly Film Bulletin jopa kuittasi tämän Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin dokudraaman Watkins-parodiana.

Kuvassa on kulttuuritoimittaja Erkka Lehtolan 24 kuvaa sekunnissa: Elokuvankatsojan käsikirja (WSOY 1973), jossa Lehtola kirjoittaa seuraavasti:

“Vielä rajummalla linjalla (kuin Ken Loach) etenee Peter Watkins (s. 1935), jonka elokuvat ovat myös puolidokumentaarisia, usein myös science fictionia läheneviä töitä. Watkins on lähinnä tulevan kauhun kommentaattori: hänen Sotaleikkinsä kuvasi hirvittävänä näkynä atomisodan jälkeistä Englantia ja aiheutti kaikkialla vilkkaan, jopa kiihtyneen keskustelun, jonka kuluessa monet sanoivat Watkinsin menneen ‘liian pitkälle’.”

5. Illusion: Propagandapommitusta ylioppilastalossa

atomic cafe

Stranger Than Fictionin toinen atomisotaelokuva, Jayne Loaderin ja Raffertyn veljesten Atomic Café (1982) on kompilaatio 1940- ja 1950-luvun yltiöoptimistisista opetus- ja propagandaelokuvista, jolla kansaa valmisteltiin mahdolliseen ydinsodan syttymiseen. Hyytävä ja hauska indiehitti poiki 1980-luvulla myös samannimisen oheismateriaalikirjan. Täkäläinen ensi-ilta oli Uuden ylioppilastalon Bio Illusionissa.

6. Studio Gizmo

giz

Toinen vanhojen filmien kompilaatio Gizmo! – Melkein neroja (1977) ilahdutti Mannerheimintie 6:n katutason yläpuolella toimineessa Studio 1-3:ssa. Howard Smithin rakastettu mutta harvinainen, kaikenikäisille sopiva elokuva kokoaa yhteen 1900-luvun alun uutisfilmeistä poimittuja pellepelottomien hulppeimpia keksintöjä sekä esi-duudsonien ja Parkour-edelläkävijöiden temppuja. Markus Selinin Star-Video julkaisi kotitallenteet Beta- ja VHS-muodoissa.

7. Illusion II: Pornokulttuuri tuli yo-taloon

tuote nainen

Ennen kuin Naomi Klein oli kirjoittanut No Logoa, älymystö kohkasi hänen ohjaajaäitinsä Bonnie Sherr Kleinin teoksesta Tuote: nainen – elokuva pornografiasta (Not a Love Story, Kanada 1981). Alle 18-vuotiailta kielletyn antipornomanifestin ensi-ilta oli Illusionissa. Miesfilosofi Dan Steinbockin Klein-kriittinen essee Pornokulttuuri ja moralisoiva feminismi ilmestyi Hesarissa 16.7.1983. Miespuolisiin kannattajiin kuului (ymmärrettävistä syistä) valtiollista hardcore-nollatoleranssia valvonut Elokuvatarkastamon päällikkö Jerker A. Eriksson, joka valitsi elokuvan vuoden 1983 top ten -listalleen (lähde: Projektio-lehti).

Nykyään Tuote: naisen diggarien rintamasta löytyy hieman yllättäen myös retropornon ystäviä, jotka eivät kai allekirjoita dworkinilaisten kasari-uhrifeministien jyrkimpiä väittämiä mutta ovat kiinnostuneita aihepiiristä muutenkin kuin välittömän tarpeentyydytyksen kannalta. Kanadassa ilmestyvän Cinema Sewer -lehden Robin Bougie on nostanut Tuote: naisen kakkossijalle Kanadan kovimpien eksploitaatioelokuvien listalleen: vain David Cronenbergin Videodrome menee ohi.

8. Orion: Parviaista odotellessa

yksint

Kalpea Jussi Parviainen katsoo lipunostajia Orionin katonrajassa olevassa julisteessa. Yrjönkadun Nordiassa ensi-iltansa saanut Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin (1990) on parisuhteessaan ja teatterin kentällä paitsioon joutuneen draamagurun monologi, jossa mustasukkaiset kostofantasiat ja yksityisestä yleiselle tasolle etenevät kirkkaat näkemykset vuorottelevat, vimmaisesti ja tehokkaan pelkistetysti. Jatko-osansa tavoin elokuva on vaikeasti nähtävissä, mikä on vain vahvistanut sen legendaarisuutta.

Shockpoint Orionin pitäisi oikeastaan tehdä erillinen Yksinteoin-kierros Eirassa NMT-puhelimen, järeän puukon ja Jumalan rakastajan käsikirjoituksen kanssa, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lauri Lehtinen