Alaston ihminen: Pink Floydin ja Pekka Strengin yhteinen innoittaja?

body lp

Kuunteliko popmuusikko Pekka Streng ikinä Alaston ihminen -dokumentin (The Body, UK 1971) soundtrack-levyä Music from The Body?

Kysymys, jota voi pohtia elokuvan Orionin esityksiä odotellessa (16. & 19.4.), askarrutti rocktoimittaja Tapio Korjusta vuonna 1973 hänen valmistautuessaan kaikkien aikojen ainoaan Strengin (1948-1975) haastatteluun.

Strengin ehkä tunnetuimmassa saavutuksessa, Sisältäni portin löysin -kappaleessa, oli jotain samaa kuin Ron Geesinin ja Roger Watersin Alastomaan ihmiseen tekemissä oudoissa mutta seesteisissä sisäavaruusbiiseissä. Ne sisältävät sekä Watersin Pink Floyd -yhtyeen muusikoiden soittoa että monenlaisia ihmisääniä hengityksestä taputtamiseen ja pieremiseen; music from the body indeed.

Strengin Magneettimiehen kuolema -LP:stä vaikuttunut Korjus oli pohtinut mahdollisia Music from the Body -vaikutteita jo Musa-lehteen kirjoittamassaan arvostelussa.

Kun Streng suostui hänen haastattelupyyntöönsä kuukausien jahkailun jälkeen, toimittajalle avautui tilaisuus kysyä ujolta ja julkisuutta kaihtavalta “Magneettimieheltä”, oliko tässä tulkinnassa perää.

Haastattelu tapahtui Strengin kotitalossa Helsingin Jollaksessa helmikuun loppupuolella, sattumalta juuri ennen kuin Alaston ihminen sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa 2.3.1973. Soundtrack-albumi oli ilmeisesti löytänyt tiensä Suomeen hyvissä ajoin ennen elokuvaa. Tuntui epäilemättä todennäköisemmältä, että mahdollinen inspiraatio Sisältäni portin löysin -biisiin olisi löytynyt levyä kuuntelemalla kuin katsomalla Roy Battersbyn ohjaamaa merkillistä dokumenttia.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

ALASTON IHMINEN PERUSTUU tiedetoimittaja-tutkimusmatkailija Anthony Smithin kirjaan The Body (1968). Teoksen omintakeiset kulmat ihmiskehon ja -elämän mysteereihin ovat kiinnostaneet suurta yleisöä vuosikymmenestä toiseen.

1990-luvun lopulla Smithin kirjan pohjalta tehtiin BBC:n kansainvälinen hittisarja Löytöretki ihmiseen (The Human Body) ja uusia tv-sarjaan kytkettyjä painoksia ilmestyi monissa maissa. Suomessa Helsinki Media julkaisi bestsellerin nimellä Löytöretki ihmiseen.

Buumista huolimatta kirjan elokuvaversiota Alaston ihminen ei tuolloin nostettu unohduksesta, johon se oli 1970-luvun jälkeen vaipunut. Aikoinaan uraauurtavalla mikroskooppikuvauksella sekä sukupuoliyhdynnän dokumentoinnilla ja paljaalla pinnalla kohua herättänyt Roy Battersbyn ohjaus oli hävinnyt jakelusta vuosikymmenten ajaksi ja alkanut kartuttaa kadonneen klassikon mainetta.

Vetonauloihin kuuluva Watersin ja kumppanien musiikki saattoi osaltaan haitata elokuvan saatavuutta, mikäli sen oikeuksien arvo kasvoi samassa tahdissa kuin Pink Floydin suosio.

Valmistumisensa aikoihin Alastonta ihmistä markkinoitiin 1970-luvun elokuvabisneksen hengessä seksuaalisuutta karkeasti korostaen, Suomessa ruotsalaisen Rakkauden kieli -sarjan menestyksen imussa. Kyseessä on kuitenkin on erittäin monipuolinen fyysisen ihmisyyden kartoitus. Tekijöiden tarkoitusperistä voi tietysti löytää kaupallista huomiohakuisuutta, mutta ei heiltä voimakasta idealismiakaan puuttunut.

Dokumentin tuotti Ken Loachin läpimurtoteoksista tunnettu vasemmistohenkinen Kestrel Films. 1960-luvun lopussa yhtiö siirtyi Loachin tavoin tv-draamoista valkokangaselokuviin (ja tarvitsi hittiä). Ohjaaja Roy Battersby oli kaupallisen elokuva- ja tv-alan kovimpia aatteen miehiä. Trotskilainen kommunisti ei luopunut Workers Revolutionary Partyn jäsenkirjastaan edes BBC:n mustalle listalle joutumisen uhalla. Alastoman ihmisen toisena kertojaäänenä kuultava elokuvatähti Vanessa Redgrave kuului ohjaajan aktiivisiin puoluetovereihin.

Tekijöiden vasemmistolaisuus ilmenee dokumentin tavassa esitellä ihmiskehoa luokkatietoisesti työkaluna (1970-luvulla töiden paiskiminen koko kehon voimalla oli vielä melko tavallista) ja toisaalta osana modernia yhteiskuntaa, jossa saastuminen ja sodan uhka haittaavat elämän jatkumisen edellytyksiä.

VILPITTÖMÄN, PAIKOIN PAASAAVAN sanomallisuuden ohessa Battersbyn elokuva loihtii ihmisen biologiasta ihmisen psykedeliaa.

Toisin kuin Anthony Smithin kirjan myöhempi tv-sarjaversio, Alaston ihminen on selvästi isolle kankaalle ajateltu tajunnallinen elämys. Kehon sopukoihin sukeltava erikoiskamera löytää kosmisia näkyjä ja kaikkea säestää Watersin ja Geesinin hypnoottinen, herkkä ja hauska “biomusiikki”.

Biisilistalta löytyvät muun muassa seuraavat kappaleet: March Past of the Embryos, More Than Seven Dwarfs in Penis-LandDance of the Red Corpuscles, Piddle in Persplex ja Mrs Throat Goes Walking.

Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseen, siihen, joka kiinnosti jo vuoden 1973 Suomessa:

Kuunteliko Pekka Streng sikiömarsseja ja Penis-maan kääpiöiden musiikkia sun muita ennen oman psykedeelisen klassikkonsa säveltämistä?

Strengin kuoltua Soundissa 1/1978 ilmestyneessä Magneettimiehen jäljillä -jutussa Korjus muistelee vuoden 1973 tapaamista unohtamatta hetkeä, jolloin hän mainitsi muusikolle Music from The Bodyn ja kysyi:

“Oletko kuullut kyseistä levyä koskaan?”

“En”, Pekka Streng vastasi. Jokin Pink Floydin kappale kuului muusikon suosikkeihin, mutta Alaston ihminen -projekti ei vaikuttanut tutulta.

Korjus joutui myöntämään, että “taas meni kaikkitietävän kriitikon spekulaatiot pieleen”, kuten hän artikkelissaan toteaa.

Tai pieleen ja pieleen; ehkä Streng ja Roger Waters löysivät sisältään saman portin toisiaan kuulematta.

Lauri Lehtinen

Alaston ihminen (The Body) elokuvateatteri Orionissa ke 16.4. ja la 19.4. klo 21:00.

Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2

On taas sunnuntaikävelyn aika, otsikolla Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2. Jatko-osa mutta miksipä ei, ensimmäinen kaupunkikierroksemme on statistiikan mukaan ollut blogin luetuimpia sisältöjä ja tekoprosessina hauskimpia.

Stranger Than Fiction -sarjan elokuvien alkuperäisten kotimaisten teatterien maisemissa haahuilu istuu muutenkin vahvasti Stranger Than Fiction -ideologiaan: emme halua vain katsoa ja tarjota tiettyjä elokuvia (35 mm -filmiltä) vaan kokemukseen kuuluu teatteriin tuleminen epätavallisia, epätodennäköisiä elokuvia varten. Ehkei maailman idealistisinta kulttuurihulluutta, mutta silti haastavampaa ja toisella tavalla tarinaksi ja muistoiksi muotoutuvaa kuin kotona klikkailuun perustuva elokuvan kuluttaminen.

Kun filmit eivät riitä, Orionissa avautuvia näkyjä on mahdollista täydentää Helsingin katujen kätketyllä elokuvahistorialla, johon tänään perehdymme seuraavissa pisteissä:

1. Rea & Maailman tabut

Tabut_Rea

Kuvassa näkyvä Amarillo-ketjuravintola on osa elokuva- ja finanssihistoriallisesti kunniakasta jatkumoa. Mikonkadulle Rautatientorin naapuriin Atlas-pankin pääkonttoriksi 1929 rakennetussa tilassa oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Rea, kunnes se 1970-luvulla muutettiin Helsingin Osakepankin tietokonesaliksi. Myöhemmin Markus Selin perusti sinne Planet Hollywood -ketjun ravintolan ja mm. Bruce Willis, Geena Davis ja Arnold Schwarzenegger kulkivat kuvan oviaukosta bailaamaan suomalaisten kanssa.

Heinäkuussa 1968 samasta portista pääsi Reaan katsomaan Romolo Marcellinin Maailman tabuja (a.k.a. Tabu/Taboos of the World, 1963 ), jonka suomeksi dubattu versio kohtapuoliin ilahduttaa Night Visions Shockpointin yleisöä 2.3.2014 kello 3:15 aamulla, ja aikoinaan sensuroidut osuudetkin ovat nyt mukana paketissa. Do you have the guts?

Killing for Culture -kirjan kuvituksena käytetty juliste lupaa “elokuvan aloittavan siitä, missä muilla mondoleffoilla meni pupu housuun”. Suomalaiset voivat pohtia, ottiko Teuvo Tulio Marcellinin poronhoitosensaatioista kimmokkeita Sensuelaan (1973), jonka filmaus alkoi jo 1960-luvulla. Ajatus Teuvosta Reassa ei ole mahdoton; ohjaaja oli pitkään Helsingin elokuvateatterien vakioasiakas.

2. Alastoman ihmisen koti

AstorBody

Brittiohjaaja Roy Battersbyn psykedeliaa ja asiaa sekoittava ihmiskehon ja -elämän tutkimus Alaston ihminen (The Body, 1970) sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa. Ilmeisesti sitä markkinoitiin hieman harhaanjohtavasti Rakkauden kieli -tyyppisenä sukupuolivalistuksena vaikka  näkökulma on paljon laajempi, globaali tai suorastaan kosminen.

Elokuva on ollut vuosikymmenten ajan paljon harvinaisempi kuin Pink Floydin Ron Geesinin ja Roger Watersin siihen säveltämä soundtrack Music from the Body, mukana mm. seuraavat kappaleet: More Than Seven Dwarfs in Penis-Land, Dance of the Red Corpuscles ja Embryonic Womb-Walk. Rockjournalisti Tapio Korjus spekuloi 1970-luvulla Pekka Strengin ottaneen Alastoman ihmisen musiikista vaikutteita Suomi-psykedelian herkkään mestariteokseen Sisältäni portin löysin.

Intialaisia vaikutteita, kamarimusiikkia, kauniita pop-balladeja ja kehon ääniä nikottelusta pieremiseen sisältävä kokonaisuus tuo hypnoottisimmillaan mieleen myös Alejandro Jodorowskyn El Topon ja The Holy Mountainin soundtrackit: ei ihmetytä, että Jodorowsky suostutteli Pink Floydin säveltämään yritykseksi jäänyttä Dyyni-filmatisointiaan.

3. Riviera: Tämä on Kallio

tämä on amerikka käsi

Harjun seutu Helsingin Kalliossa liittyy 2000-luvun helsinkiläisten mielikuvissa katukirppiksiin ja muihin yhteisöllisiin projekteihin, rock-klubeihin ja pikkuteattereihin, erinäisiin amfetamiini-alkoholismi-yhdistelmiin sekä kivijalkayrityksiin, joissa vedetään käteen.

Mondohenkisen värikkäällä alueella on myös  katsottu ahkerasti mondoelokuvia. Elokuvateatteri Riviera toimi Harjukadulla paikalla, jossa nykyään on venäläinen musiikkiteatteri Bolero. Night Visions Shockpointin päätöselokuva, Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 sai Suomen ensi-iltansa 24.10.1980 yhtaikaa Kalliossa ja Punavuoressa eli Rivierassa ja Rigoletossa.

aasia-riviera

“Tämä on Amerikka -dokumenttien jälkeen siirrymme Aasiaan!” Kamras Film mainosti vuotta myöhemmin. Rolf Olsenin Tämä on Aasia (Shocking Asia) tyydytti kovaksikeitetyn eksotiikan nälkää Rigoletossa ja Rivierassa 30.10.1981 alkaen.

4. Kit-Cat: Post-apocalypse, Etelä-Esplanadi

warg2

Etelä-Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa ei valitettavasti ole enää Brondan taloa, jossa toimi nonstop-esityksiä tarjonnut Kit-Cat. Täällä nähtiin ydiniskua Britanniaan hahmottava Peter Watkinsin Sotaleikki (The War Game, 1965), jonka BBC hyllytti vuosikymmeniksi liian pelottavana ja Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Scifin ja dokumentin keinoja sekoittava konsepti muistuttaa jossain määrin menneisyyteen palaavaa orjuusmondoa Hyvästi ihmistä (Addio zio Tom, 1970) ja brittiläinen elokuvalehti Monthly Film Bulletin jopa kuittasi tämän Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin dokudraaman Watkins-parodiana.

Kuvassa on kulttuuritoimittaja Erkka Lehtolan 24 kuvaa sekunnissa: Elokuvankatsojan käsikirja (WSOY 1973), jossa Lehtola kirjoittaa seuraavasti:

“Vielä rajummalla linjalla (kuin Ken Loach) etenee Peter Watkins (s. 1935), jonka elokuvat ovat myös puolidokumentaarisia, usein myös science fictionia läheneviä töitä. Watkins on lähinnä tulevan kauhun kommentaattori: hänen Sotaleikkinsä kuvasi hirvittävänä näkynä atomisodan jälkeistä Englantia ja aiheutti kaikkialla vilkkaan, jopa kiihtyneen keskustelun, jonka kuluessa monet sanoivat Watkinsin menneen ‘liian pitkälle’.”

5. Illusion: Propagandapommitusta ylioppilastalossa

atomic cafe

Stranger Than Fictionin toinen atomisotaelokuva, Jayne Loaderin ja Raffertyn veljesten Atomic Café (1982) on kompilaatio 1940- ja 1950-luvun yltiöoptimistisista opetus- ja propagandaelokuvista, jolla kansaa valmisteltiin mahdolliseen ydinsodan syttymiseen. Hyytävä ja hauska indiehitti poiki 1980-luvulla myös samannimisen oheismateriaalikirjan. Täkäläinen ensi-ilta oli Uuden ylioppilastalon Bio Illusionissa.

6. Studio Gizmo

giz

Toinen vanhojen filmien kompilaatio Gizmo! – Melkein neroja (1977) ilahdutti Mannerheimintie 6:n katutason yläpuolella toimineessa Studio 1-3:ssa. Howard Smithin rakastettu mutta harvinainen, kaikenikäisille sopiva elokuva kokoaa yhteen 1900-luvun alun uutisfilmeistä poimittuja pellepelottomien hulppeimpia keksintöjä sekä esi-duudsonien ja Parkour-edelläkävijöiden temppuja. Markus Selinin Star-Video julkaisi kotitallenteet Beta- ja VHS-muodoissa.

7. Illusion II: Pornokulttuuri tuli yo-taloon

tuote nainen

Ennen kuin Naomi Klein oli kirjoittanut No Logoa, älymystö kohkasi hänen ohjaajaäitinsä Bonnie Sherr Kleinin teoksesta Tuote: nainen – elokuva pornografiasta (Not a Love Story, Kanada 1981). Alle 18-vuotiailta kielletyn antipornomanifestin ensi-ilta oli Illusionissa. Miesfilosofi Dan Steinbockin Klein-kriittinen essee Pornokulttuuri ja moralisoiva feminismi ilmestyi Hesarissa 16.7.1983. Miespuolisiin kannattajiin kuului (ymmärrettävistä syistä) valtiollista hardcore-nollatoleranssia valvonut Elokuvatarkastamon päällikkö Jerker A. Eriksson, joka valitsi elokuvan vuoden 1983 top ten -listalleen (lähde: Projektio-lehti).

Nykyään Tuote: naisen diggarien rintamasta löytyy hieman yllättäen myös retropornon ystäviä, jotka eivät kai allekirjoita dworkinilaisten kasari-uhrifeministien jyrkimpiä väittämiä mutta ovat kiinnostuneita aihepiiristä muutenkin kuin välittömän tarpeentyydytyksen kannalta. Kanadassa ilmestyvän Cinema Sewer -lehden Robin Bougie on nostanut Tuote: naisen kakkossijalle Kanadan kovimpien eksploitaatioelokuvien listalleen: vain David Cronenbergin Videodrome menee ohi.

8. Orion: Parviaista odotellessa

yksint

Kalpea Jussi Parviainen katsoo lipunostajia Orionin katonrajassa olevassa julisteessa. Yrjönkadun Nordiassa ensi-iltansa saanut Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin (1990) on parisuhteessaan ja teatterin kentällä paitsioon joutuneen draamagurun monologi, jossa mustasukkaiset kostofantasiat ja yksityisestä yleiselle tasolle etenevät kirkkaat näkemykset vuorottelevat, vimmaisesti ja tehokkaan pelkistetysti. Jatko-osansa tavoin elokuva on vaikeasti nähtävissä, mikä on vain vahvistanut sen legendaarisuutta.

Shockpoint Orionin pitäisi oikeastaan tehdä erillinen Yksinteoin-kierros Eirassa NMT-puhelimen, järeän puukon ja Jumalan rakastajan käsikirjoituksen kanssa, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lauri Lehtinen