Onko Sel8nne oikeasti Suomen katsotuin dokumentti?

sel8

JP Siilin ohjaama huippu-urheilijan henkilökuva Selänne, a.k.a. “Sel8nne“, todisti, että kiekkolegendan ystävät muodostavat ison ja uskollisen kohdeyleisön. 27.9.2013 ensi-iltansa saanut Selänne teki avausviikonlopustaan alkaen komeaa tulosta.

Kun Selänne sai enemmän katsojia kuin vuonna 2012 valmistunut luontoelokuva Metsän tarina (81 368 katsojaa), siitä tuli Suomen kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva. Siis Suomen elokuvateattereissa eniten katsottu suomalainen dokumentti. Menestys näytti jättävän taakseen myös genren ulkomaiset huiput.

“Kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa on Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004), joka sai 86 852 katsojaa”, kertoo Filmikamari.fi-sivuilla 15.10.2013 ilmestynyt tiedote.

Selänne -dokumentin odotetaan rikkovan myös Fahrenheit 9/11 –elokuvan ennätyksen tämän viikon aikana.”

Erinäiset maagiset luvut rikkoutuivat toisensa jälkeen ja väite kaikkien aikojen yleisöennätyksestä ilmestyi siellä sun täällä, muun muassa Maikkarin viihdesivuilla.

Suomen elokuvasäätiön vuositilaston mukaan Selänteellä on tätä nykyä 130 087 elokuvateatterikatsojaa, mikä on varmasti enemmän kuin muilla kotimaisilla dokumenteilla tai Michael Mooren pamfleteilla. Mutta hetkinen. Oliko Fahrenheit 9/11 “kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa” edes tuoreeltaan?

Maailmanlaajuisesti Fahrenheit 9/11 on kaikkien aikojen tuottoisimman dokumentin maineessa. Sen poikkeuksellinen menestys tuntuu synnyttäneen lähes mytologisia käsityksiä siitä, että ennen Mooren aikaa kukaan ei olisi tehnyt kaupallisesti suosittuja “yleisödokumentteja”; esimerkiksi Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina esitettiin pokkana tämäntapainen väite.

Jos joku dokumentti on suositumpi kuin Mooren Fahrenheit, niin sehän on sitten kaikkien aikojen suosituin, eikö?

Selänne-vertailussa ei kuitenkaan ole kyse maailmanennätyksistä vaan Suomen markkinoista ja pitkästä, osittain hämärästä historiasta. Katsojalukuja on mitattu nykymallin mukaisella avoimella tavalla noin 40 vuotta, eikä vanhempien ulkomaisten elokuvien menestyksestä välttämättä löydy tilastotietoa; emme pysty ainakaan kädenkäänteessä osoittamaan, paljonko suomalaiskatsojia vaikkapa Thor Heyerdahlin Kon-Tiki (1950) tai vuosikymmenestä toiseen teattereissa pyörinyt Walt Disneyn kestohitti Erämaa elää (Living Desert, 1953) saivat, vaikka heitä varmasti oli paljon.

ELOKUVAUUTISET.FI-SIVUSTO ON JULKAISSUT Suomen Elokuvasäätiöltä peräisin olevaa tietoa suomalaisista katsojaluvuista vuositilastoina, joista selviävät kaikkien vuodesta 1972 alkaen ensi-iltaan tulleiden elokuvien katsojamäärät.

Ensimmäisen kunnolla tilastoidun vuoden elokuviin Suomessa kuului Torgny Wickmanin kolmas sukupuolivalistuselokuva Rakkauden XYZ (Kärlekens XYZ, 1971) jonka muun muassa Internet Movie Database luokittelee dokumentiksi. Se on saanut (useamman vuoden aikana) yhteensä 142 000 katsojaa, mihin Michael Moorella on vielä matkaa ja niin on JP Siililläkin.

xyz

Wickmanin elokuva on jatkoa saman ohjaajan Rakkauden kielelle (Kärlekens språk, 1969), joka pysyi monen Suomen kaupungin elokuvaohjelmistossa legendaarisen pitkät ajat; katsojapotti on hyvin mahdollisesti isompi kuin jatko-osalla, sitä ei vain ole kokonaisuudessaan tilastoitu.

1970- ja 1980-luvun taitteessa nähdyt Romano Vanderbesin Amerikka-dokumenttielokuvat haastavat Selänne-ennätyksen selvemmillä lukemilla: Tämä on Amerikka (This is America, 1977) ja Tämä on Amerikka, osa 2 (This is America part 2, 1980) ovat Elokuvauutiset.fi:n vuositilastoissa dokumenteiksi mainittujen elokuvien ehdottomia kärkisuorittajia.

Vuoden 1978 ensi-illoista löytyvä Tämä on Amerikka keräsi sivuston mukaan Suomessa yhteensä 159 367 katsojaa.

Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneen Tämä on Amerikka osa 2:n virallinen kotimainen katsojaluku on 130 180 katsojaa (mikä ei sisällä elokuvan katsojia maaliskuun 2014 Night Visions: Shockpoint -festivaalilla).

Selänne ja Fahrenheit 8/11 joutuisivat siis palaamaan melko pitkälle teatterikierrokselle pärjätäkseen Torgny Wickmanin ja Romano Vanderbesin suurimmille hiteille.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

ROMANO VANDERBESIN USA-TRILOGIAN harvinainen päätösosa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Stranger Than Fiction -esityssarjan päätöselokuvana Orionissa lauantaina 26.4. Edeltäjiään heikommin vetänyt teos sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa 1992.

Tuossa vaiheessa kotimainen elokuva-ala ei ollut vielä unohtanut Vanderbesiä; Finnkino lennätti hollantilaissyntyisen tekijän valtiovierailulle Helsinkiin tapaamaan yleisön ja median edustajia.

Ihan oikein ohjaajalle, jonka saavutukset suomalaisten dokumenttikatsojien haalimisessa näyttävät edelleen ylittämättömiltä.

Vanderbesin luotettavuudesta ja taiteellisesta tasosta voi sanoa,  että puhutaan niistä joskus myöhemmin.

Lauri Lehtinen

Romano Vanderbes: Paljastuksia Amerikasta Orionissa la 26.4.  klo 21:00. Ainoa esitys.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla "Tämä on Amerikka osa 3", kuvassa VHS-kasetin kansi.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla “Tämä on Amerikka osa 3”, kuvassa VHS-kasetin kansi.

Jello Biafran elokuvailta suomalaiseen tapaan

Soundin Dead Kennedys -numerot 1/1981 ja 11/81. Jälkimmäisessä Juho Juntunen kirjoittaa: "Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!"

Soundin Dead Kennedys -numerot 1 & 11/1981. Sitaatti jälkimmäisestä: “Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!”

Jello Biafran eli Eric Reed Boucherin 1970-luvun lopun San Franciscossa perustama Dead Kennedys on jäänyt rockhistoriaan paitsi hardcore-punkin yhdysvaltalaisena pioneerina myös 1980-luvun alun suomalaisten ehdottomana suosikkina.

Se bändi on suositumpi Suomessa kuin missään muualla“, Soundi-lehden numeron 1/1981 pääkirjoitus summasi edeltänyttä rockvuotta koskeneen lukijaäänestyksen tulokset. (Ne olivat ilmeisesti vuotaneet Epe Heleniukselle ennen lehden ilmestymistä, sillä takasivulla Poko Rekordsin kokosivun ilmoituksessa Kennedyt, Hassisen Kone ja Eppu Normaali saavat levy-yhtiön onnittelut vaalivoitosta.)

Dead Kennedys voitti ulkomainen uusi kyky -sarjan ja tuli Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumillaan kolmanneksi sarjassa paras ulkomainen LP. Lisäksi Mr Biafra oli vuoden 1980 toiseksi ihanin ulkomainen ihminen ja kahdeksanneksi paras ulkomainen sanoittaja-säveltäjä. Holiday in Cambodia oli Soundin lukijoista vuoden toiseksi paras ulkomainen piisi (ei siis biisi vaan piisi) häviten ainoastaan David Bowien Ashes to Ashesille: kauas taakse jäivät muun muassa Pink Floydin Another Brick in the Wall, Bruce Springsteenin The River, Blondien Call Me, Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart

20 suosituimman ulkomaisen kappaleen listalta löytyy toinenkin Dead Kennedys -laulu: California über alles. Taltiointi siitä kuullaan ja nähdään Night Visions Shockpoint -festivaalin huipentavassa Romano Vanderbesin sensaatiodokumentissa Tämä on Amerikka osa 2 (This is America part 2), joka taisi olla Dead Kennedysin tavoin “suositumpi Suomessa kuin missään muualla”.

Tuntuu siis lähes loogiselta, että bändin muusikot näkivät Tämä on Amerikka osa 2:n juuri Suomessa. Elokuva niputtaa heidät yhteen Charles Mansonin, New Yorkin mutanttiviemärirottien, karatenunnien, Orgasmatron-kojeen ja kermakakkuja heittelevän viittasankari Captain Stickyn kanssa, kuten Jello Biafra saattoi todeta Helsingin Unioninkadulla 13.10.1981.

cambodia

KOKO DEAD KENNEDYS -ESTETIIKKA ja etenkin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumi muistuttaa vanhan liiton mondoelokuvia siinä, miten yltäkylläisyydessä rypevien amerikkalaisten löysäily rinnastetaan kolmannen maailman diktatuureihin, köyhyyteen ja väkivaltaan.

Piruilevan huumorin kyllästämä poliittisuus ei ollut pelkkää läppää: Yhdysvaltain molempia valtapuolueita tosissaan vastustanut Biafra pyrki San Franciscon pormestariksi ja myöhemmin Amerikan presidentiksi, siis esivaaleissa jossain opposition laitamilla.

Ensin mainittua kampanjaa kuvataan Tämä on Amerikka osa 2:ssa tavalla, joka on Jouni Hokkasen mukaan kohahduttanut jopa Pohjois-Koreassa. (Monissa kotimaisissa lähteissä ja tässäkin blogissa elokuvalle ilmoitettu valmistusvuosi 1977 on varmasti virheellinen, koska pormestarinvaalit pidettiin vasta 1979.)

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

BIAFRA JA KUMPPANIT esiintyivät Suomessa lokakuussa 1981, mistä rockjournalisti Juho Juntunen kirjoitti Soundiin vuoden toisen laajan Dead Kennedys -artikkelin (Soundi 11/1981).

Tiistaina 13.10.1981, päivänä ennen loppuunmyytyä Tavastian-keikkaansa, yhtye piti lehdistötilaisuuden Hotelli Seurahuoneen yökerhossa. Saatuaan Biafralta kehotuksen polttaa Grateful Dead -paitansa Juntunen kysyi Jellolta ja kumppaneilta, ovatko he nähneet Tämä on Amerikka osa 2:n.

Mondoelokuva oli tuolloin pyörinyt Suomen teattereissa hyvällä menestyksellä vuoden päivät, mutta Yhdysvalloissa se oli jokseenkin tuntematon.

San Franciscon punkkien mielenkiinto heräsi heti ja kohta hotellille tilattiin kaksi taksia elokuviin lähtöä varten. Rigoletto- ja Riviera-teattereissa Helsingin ensi-iltansa saanut Vanderbesin teos oli tuossa vaiheessa siirtynyt Alfa Romeoon Pitkänsillan läheisyydessä. Paikkaan, josta Aarno Laitinen kirjoitti Musta monopoli -kirjassa (Kustannusvaihe 1982):

Tuskin on sattuma, että Helsingin menestyvin pornoelokuvia esittävä teatteri sijaitsee SAK:laisten ammattiliittojen ja sosiaalidemokraattien puoluetoimiston naapurissa. Sosialistimaiden delegaatiot majoitetaan samoilla seuduilla oleviin hotelleihin.

Unioninkadun Alfa Romeo -teatterissa pyöri Tämä on Amerikka -elokuvien lisäksi Tämä on Aasia.

Alfa Romeo -elokuvateatteri toimi tässä talossa Unioninkadulla. Myös Tämä on Aasia kuului 1980-luvun alun ohjelmistoon.

Kapitalistivaltiosta saapuneen rockväen taksikyyti Seurahuoneelta, Rautatientorin laidalta Kamras Filmin grindhouseen (josta myöhemmin tuli älykköhenkisempi Bio New York) kulki taatusti Kaisaniemen kautta.

Juntusen reportaasin mukaan Dead Kennedys -tähdet ilahtuivat Tämä on Amerikka osa 2 -elokuvaa katsoessaan etenkin autopesulasta, jonka työntekijät putsaavat autoja paljaita rintojaan käyttäen. “Puhdas se on!”

KESKIVIIKKOILTANA Tavastialla Juho Juntunen tunsi ylpeyttä nuorisostamme, “joka tajusi Dead Kennedysin rajuuden, tarpeellisuuden ja tinkimättömyyden”.

Keikan eräs kohokohta koettiin, kun Biafra ilmaisi mielipiteensä Valkoisen talon isännästä repimällä Reagan-t-paitansa.

Laaja antipatia militaristisena koettua uutta presidenttiä kohtaan on voinut lisätä Dead Kennedysin suosiota etenkin Euroopassa. Oliko Tämä on Amerikka -elokuvien Suomen-sukseella samanlaisia taustoja? Ainakaan niissä ei ole yhteiskunnallista sanomaa eivätkä ne ole Biafran tapaisten vaihtoehtovaikuttajien puolella. Jello nyt on vain ollut tarpeeksi friikki Vanderbesin elokuvaan, halunnut näkyvyyttä ja saanut sitä osallistumalla eksploitaatiotuotantoon.

Elokuvasarjan mahtavassa suomalaisessa menestyksessä saattoi silti olla poliittisiakin vivahteita ja kylmän sodan kaikuja. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tuntuu olleen kysyntää Yhdysvaltain epäkohtien retosteluille, jotka eivät olleet virallista uutiskamaa eivätkä puolueellista propagandaa Neuvostoliiton leiristä, vaan suoraan USA:sta kuten Dead Kennedys.

Tämä on Amerikka osa 2.

Tämä on Amerikka osa 2.

VANDERBESIN ELOKUVAT saattoivat myös närkästyttää kovimpia Yhdysvaltain kannattajia.

Eräs heistä näki Tämä on Amerikka osa 2:n Tampereella ja esitti hieman hämmentyneitä tulkintoja Aamulehden 31.10.1980 julkaisemassa lukijakirjeessä.

Amerikka-sarjan ensimmäisen osan nähtyäni päätin oitis mennä katsomaan toisenkin osan, sillä eihän sitä tiedä, mitä ‘uutta’ Amerikassa tällä välin on tapahtunut“, nimimerkki Go America, go aloittaa palautteensa.

Pari riviä myöhemmin sama kirjoittaja tietää varmuudella, että Vanderbesin kuvaamia asioita Amerikassa ei ainakaan ole tapahtunut.

Tarkoituksena ei ole näyttää todellista kuvaa suurimmasta, rikkaimmasta ja kauneimmasta valtiosta vaan ainoastaan tyydyttää tietyn suppean poliittisen katsojaryhmän kulttuurilliset tarpeet. Missä käsittääkseni onkin onnistuttu erittäin hyvin.

Näin siis Tampereella. Mitä nämä “kulttuurilliset tarpeet” sitten ikinä ovatkaan, ne eivät jää tyydyttämättä Night Visions Shockpointissa, jossa elokuvasta esitetään sensuroimaton ja Suomessa ennennäkemätön ohjaajanversio.

Lauri Lehtinen

Tämä on Amerikka, osa 2 Night Visions Shockpointissa (elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki) sunnuntaiaamuna 2.3.2014 klo 05:00.

"Lihavien seksipalvelut" ja "autenttinen teloitus sähkötuolissa", elokuvamainos lupaa.  Kulttuurillisten tyydyttämistä á la Vanderbes...

“Lihavien seksipalvelut” ja “autenttinen teloitus sähkötuolissa”, elokuvamainos lupaa. Romano Vanderbes tyydyttää kulttuurillisia tarpeita laidasta laitaan.

Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2

On taas sunnuntaikävelyn aika, otsikolla Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2. Jatko-osa mutta miksipä ei, ensimmäinen kaupunkikierroksemme on statistiikan mukaan ollut blogin luetuimpia sisältöjä ja tekoprosessina hauskimpia.

Stranger Than Fiction -sarjan elokuvien alkuperäisten kotimaisten teatterien maisemissa haahuilu istuu muutenkin vahvasti Stranger Than Fiction -ideologiaan: emme halua vain katsoa ja tarjota tiettyjä elokuvia (35 mm -filmiltä) vaan kokemukseen kuuluu teatteriin tuleminen epätavallisia, epätodennäköisiä elokuvia varten. Ehkei maailman idealistisinta kulttuurihulluutta, mutta silti haastavampaa ja toisella tavalla tarinaksi ja muistoiksi muotoutuvaa kuin kotona klikkailuun perustuva elokuvan kuluttaminen.

Kun filmit eivät riitä, Orionissa avautuvia näkyjä on mahdollista täydentää Helsingin katujen kätketyllä elokuvahistorialla, johon tänään perehdymme seuraavissa pisteissä:

1. Rea & Maailman tabut

Tabut_Rea

Kuvassa näkyvä Amarillo-ketjuravintola on osa elokuva- ja finanssihistoriallisesti kunniakasta jatkumoa. Mikonkadulle Rautatientorin naapuriin Atlas-pankin pääkonttoriksi 1929 rakennetussa tilassa oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Rea, kunnes se 1970-luvulla muutettiin Helsingin Osakepankin tietokonesaliksi. Myöhemmin Markus Selin perusti sinne Planet Hollywood -ketjun ravintolan ja mm. Bruce Willis, Geena Davis ja Arnold Schwarzenegger kulkivat kuvan oviaukosta bailaamaan suomalaisten kanssa.

Heinäkuussa 1968 samasta portista pääsi Reaan katsomaan Romolo Marcellinin Maailman tabuja (a.k.a. Tabu/Taboos of the World, 1963 ), jonka suomeksi dubattu versio kohtapuoliin ilahduttaa Night Visions Shockpointin yleisöä 2.3.2014 kello 3:15 aamulla, ja aikoinaan sensuroidut osuudetkin ovat nyt mukana paketissa. Do you have the guts?

Killing for Culture -kirjan kuvituksena käytetty juliste lupaa “elokuvan aloittavan siitä, missä muilla mondoleffoilla meni pupu housuun”. Suomalaiset voivat pohtia, ottiko Teuvo Tulio Marcellinin poronhoitosensaatioista kimmokkeita Sensuelaan (1973), jonka filmaus alkoi jo 1960-luvulla. Ajatus Teuvosta Reassa ei ole mahdoton; ohjaaja oli pitkään Helsingin elokuvateatterien vakioasiakas.

2. Alastoman ihmisen koti

AstorBody

Brittiohjaaja Roy Battersbyn psykedeliaa ja asiaa sekoittava ihmiskehon ja -elämän tutkimus Alaston ihminen (The Body, 1970) sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa. Ilmeisesti sitä markkinoitiin hieman harhaanjohtavasti Rakkauden kieli -tyyppisenä sukupuolivalistuksena vaikka  näkökulma on paljon laajempi, globaali tai suorastaan kosminen.

Elokuva on ollut vuosikymmenten ajan paljon harvinaisempi kuin Pink Floydin Ron Geesinin ja Roger Watersin siihen säveltämä soundtrack Music from the Body, mukana mm. seuraavat kappaleet: More Than Seven Dwarfs in Penis-Land, Dance of the Red Corpuscles ja Embryonic Womb-Walk. Rockjournalisti Tapio Korjus spekuloi 1970-luvulla Pekka Strengin ottaneen Alastoman ihmisen musiikista vaikutteita Suomi-psykedelian herkkään mestariteokseen Sisältäni portin löysin.

Intialaisia vaikutteita, kamarimusiikkia, kauniita pop-balladeja ja kehon ääniä nikottelusta pieremiseen sisältävä kokonaisuus tuo hypnoottisimmillaan mieleen myös Alejandro Jodorowskyn El Topon ja The Holy Mountainin soundtrackit: ei ihmetytä, että Jodorowsky suostutteli Pink Floydin säveltämään yritykseksi jäänyttä Dyyni-filmatisointiaan.

3. Riviera: Tämä on Kallio

tämä on amerikka käsi

Harjun seutu Helsingin Kalliossa liittyy 2000-luvun helsinkiläisten mielikuvissa katukirppiksiin ja muihin yhteisöllisiin projekteihin, rock-klubeihin ja pikkuteattereihin, erinäisiin amfetamiini-alkoholismi-yhdistelmiin sekä kivijalkayrityksiin, joissa vedetään käteen.

Mondohenkisen värikkäällä alueella on myös  katsottu ahkerasti mondoelokuvia. Elokuvateatteri Riviera toimi Harjukadulla paikalla, jossa nykyään on venäläinen musiikkiteatteri Bolero. Night Visions Shockpointin päätöselokuva, Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 sai Suomen ensi-iltansa 24.10.1980 yhtaikaa Kalliossa ja Punavuoressa eli Rivierassa ja Rigoletossa.

aasia-riviera

“Tämä on Amerikka -dokumenttien jälkeen siirrymme Aasiaan!” Kamras Film mainosti vuotta myöhemmin. Rolf Olsenin Tämä on Aasia (Shocking Asia) tyydytti kovaksikeitetyn eksotiikan nälkää Rigoletossa ja Rivierassa 30.10.1981 alkaen.

4. Kit-Cat: Post-apocalypse, Etelä-Esplanadi

warg2

Etelä-Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa ei valitettavasti ole enää Brondan taloa, jossa toimi nonstop-esityksiä tarjonnut Kit-Cat. Täällä nähtiin ydiniskua Britanniaan hahmottava Peter Watkinsin Sotaleikki (The War Game, 1965), jonka BBC hyllytti vuosikymmeniksi liian pelottavana ja Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Scifin ja dokumentin keinoja sekoittava konsepti muistuttaa jossain määrin menneisyyteen palaavaa orjuusmondoa Hyvästi ihmistä (Addio zio Tom, 1970) ja brittiläinen elokuvalehti Monthly Film Bulletin jopa kuittasi tämän Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin dokudraaman Watkins-parodiana.

Kuvassa on kulttuuritoimittaja Erkka Lehtolan 24 kuvaa sekunnissa: Elokuvankatsojan käsikirja (WSOY 1973), jossa Lehtola kirjoittaa seuraavasti:

“Vielä rajummalla linjalla (kuin Ken Loach) etenee Peter Watkins (s. 1935), jonka elokuvat ovat myös puolidokumentaarisia, usein myös science fictionia läheneviä töitä. Watkins on lähinnä tulevan kauhun kommentaattori: hänen Sotaleikkinsä kuvasi hirvittävänä näkynä atomisodan jälkeistä Englantia ja aiheutti kaikkialla vilkkaan, jopa kiihtyneen keskustelun, jonka kuluessa monet sanoivat Watkinsin menneen ‘liian pitkälle’.”

5. Illusion: Propagandapommitusta ylioppilastalossa

atomic cafe

Stranger Than Fictionin toinen atomisotaelokuva, Jayne Loaderin ja Raffertyn veljesten Atomic Café (1982) on kompilaatio 1940- ja 1950-luvun yltiöoptimistisista opetus- ja propagandaelokuvista, jolla kansaa valmisteltiin mahdolliseen ydinsodan syttymiseen. Hyytävä ja hauska indiehitti poiki 1980-luvulla myös samannimisen oheismateriaalikirjan. Täkäläinen ensi-ilta oli Uuden ylioppilastalon Bio Illusionissa.

6. Studio Gizmo

giz

Toinen vanhojen filmien kompilaatio Gizmo! – Melkein neroja (1977) ilahdutti Mannerheimintie 6:n katutason yläpuolella toimineessa Studio 1-3:ssa. Howard Smithin rakastettu mutta harvinainen, kaikenikäisille sopiva elokuva kokoaa yhteen 1900-luvun alun uutisfilmeistä poimittuja pellepelottomien hulppeimpia keksintöjä sekä esi-duudsonien ja Parkour-edelläkävijöiden temppuja. Markus Selinin Star-Video julkaisi kotitallenteet Beta- ja VHS-muodoissa.

7. Illusion II: Pornokulttuuri tuli yo-taloon

tuote nainen

Ennen kuin Naomi Klein oli kirjoittanut No Logoa, älymystö kohkasi hänen ohjaajaäitinsä Bonnie Sherr Kleinin teoksesta Tuote: nainen – elokuva pornografiasta (Not a Love Story, Kanada 1981). Alle 18-vuotiailta kielletyn antipornomanifestin ensi-ilta oli Illusionissa. Miesfilosofi Dan Steinbockin Klein-kriittinen essee Pornokulttuuri ja moralisoiva feminismi ilmestyi Hesarissa 16.7.1983. Miespuolisiin kannattajiin kuului (ymmärrettävistä syistä) valtiollista hardcore-nollatoleranssia valvonut Elokuvatarkastamon päällikkö Jerker A. Eriksson, joka valitsi elokuvan vuoden 1983 top ten -listalleen (lähde: Projektio-lehti).

Nykyään Tuote: naisen diggarien rintamasta löytyy hieman yllättäen myös retropornon ystäviä, jotka eivät kai allekirjoita dworkinilaisten kasari-uhrifeministien jyrkimpiä väittämiä mutta ovat kiinnostuneita aihepiiristä muutenkin kuin välittömän tarpeentyydytyksen kannalta. Kanadassa ilmestyvän Cinema Sewer -lehden Robin Bougie on nostanut Tuote: naisen kakkossijalle Kanadan kovimpien eksploitaatioelokuvien listalleen: vain David Cronenbergin Videodrome menee ohi.

8. Orion: Parviaista odotellessa

yksint

Kalpea Jussi Parviainen katsoo lipunostajia Orionin katonrajassa olevassa julisteessa. Yrjönkadun Nordiassa ensi-iltansa saanut Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin (1990) on parisuhteessaan ja teatterin kentällä paitsioon joutuneen draamagurun monologi, jossa mustasukkaiset kostofantasiat ja yksityisestä yleiselle tasolle etenevät kirkkaat näkemykset vuorottelevat, vimmaisesti ja tehokkaan pelkistetysti. Jatko-osansa tavoin elokuva on vaikeasti nähtävissä, mikä on vain vahvistanut sen legendaarisuutta.

Shockpoint Orionin pitäisi oikeastaan tehdä erillinen Yksinteoin-kierros Eirassa NMT-puhelimen, järeän puukon ja Jumalan rakastajan käsikirjoituksen kanssa, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lauri Lehtinen