Onko Sel8nne oikeasti Suomen katsotuin dokumentti?

sel8

JP Siilin ohjaama huippu-urheilijan henkilökuva Selänne, a.k.a. “Sel8nne“, todisti, että kiekkolegendan ystävät muodostavat ison ja uskollisen kohdeyleisön. 27.9.2013 ensi-iltansa saanut Selänne teki avausviikonlopustaan alkaen komeaa tulosta.

Kun Selänne sai enemmän katsojia kuin vuonna 2012 valmistunut luontoelokuva Metsän tarina (81 368 katsojaa), siitä tuli Suomen kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva. Siis Suomen elokuvateattereissa eniten katsottu suomalainen dokumentti. Menestys näytti jättävän taakseen myös genren ulkomaiset huiput.

“Kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa on Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004), joka sai 86 852 katsojaa”, kertoo Filmikamari.fi-sivuilla 15.10.2013 ilmestynyt tiedote.

Selänne -dokumentin odotetaan rikkovan myös Fahrenheit 9/11 –elokuvan ennätyksen tämän viikon aikana.”

Erinäiset maagiset luvut rikkoutuivat toisensa jälkeen ja väite kaikkien aikojen yleisöennätyksestä ilmestyi siellä sun täällä, muun muassa Maikkarin viihdesivuilla.

Suomen elokuvasäätiön vuositilaston mukaan Selänteellä on tätä nykyä 130 087 elokuvateatterikatsojaa, mikä on varmasti enemmän kuin muilla kotimaisilla dokumenteilla tai Michael Mooren pamfleteilla. Mutta hetkinen. Oliko Fahrenheit 9/11 “kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa” edes tuoreeltaan?

Maailmanlaajuisesti Fahrenheit 9/11 on kaikkien aikojen tuottoisimman dokumentin maineessa. Sen poikkeuksellinen menestys tuntuu synnyttäneen lähes mytologisia käsityksiä siitä, että ennen Mooren aikaa kukaan ei olisi tehnyt kaupallisesti suosittuja “yleisödokumentteja”; esimerkiksi Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina esitettiin pokkana tämäntapainen väite.

Jos joku dokumentti on suositumpi kuin Mooren Fahrenheit, niin sehän on sitten kaikkien aikojen suosituin, eikö?

Selänne-vertailussa ei kuitenkaan ole kyse maailmanennätyksistä vaan Suomen markkinoista ja pitkästä, osittain hämärästä historiasta. Katsojalukuja on mitattu nykymallin mukaisella avoimella tavalla noin 40 vuotta, eikä vanhempien ulkomaisten elokuvien menestyksestä välttämättä löydy tilastotietoa; emme pysty ainakaan kädenkäänteessä osoittamaan, paljonko suomalaiskatsojia vaikkapa Thor Heyerdahlin Kon-Tiki (1950) tai vuosikymmenestä toiseen teattereissa pyörinyt Walt Disneyn kestohitti Erämaa elää (Living Desert, 1953) saivat, vaikka heitä varmasti oli paljon.

ELOKUVAUUTISET.FI-SIVUSTO ON JULKAISSUT Suomen Elokuvasäätiöltä peräisin olevaa tietoa suomalaisista katsojaluvuista vuositilastoina, joista selviävät kaikkien vuodesta 1972 alkaen ensi-iltaan tulleiden elokuvien katsojamäärät.

Ensimmäisen kunnolla tilastoidun vuoden elokuviin Suomessa kuului Torgny Wickmanin kolmas sukupuolivalistuselokuva Rakkauden XYZ (Kärlekens XYZ, 1971) jonka muun muassa Internet Movie Database luokittelee dokumentiksi. Se on saanut (useamman vuoden aikana) yhteensä 142 000 katsojaa, mihin Michael Moorella on vielä matkaa ja niin on JP Siililläkin.

xyz

Wickmanin elokuva on jatkoa saman ohjaajan Rakkauden kielelle (Kärlekens språk, 1969), joka pysyi monen Suomen kaupungin elokuvaohjelmistossa legendaarisen pitkät ajat; katsojapotti on hyvin mahdollisesti isompi kuin jatko-osalla, sitä ei vain ole kokonaisuudessaan tilastoitu.

1970- ja 1980-luvun taitteessa nähdyt Romano Vanderbesin Amerikka-dokumenttielokuvat haastavat Selänne-ennätyksen selvemmillä lukemilla: Tämä on Amerikka (This is America, 1977) ja Tämä on Amerikka, osa 2 (This is America part 2, 1980) ovat Elokuvauutiset.fi:n vuositilastoissa dokumenteiksi mainittujen elokuvien ehdottomia kärkisuorittajia.

Vuoden 1978 ensi-illoista löytyvä Tämä on Amerikka keräsi sivuston mukaan Suomessa yhteensä 159 367 katsojaa.

Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneen Tämä on Amerikka osa 2:n virallinen kotimainen katsojaluku on 130 180 katsojaa (mikä ei sisällä elokuvan katsojia maaliskuun 2014 Night Visions: Shockpoint -festivaalilla).

Selänne ja Fahrenheit 8/11 joutuisivat siis palaamaan melko pitkälle teatterikierrokselle pärjätäkseen Torgny Wickmanin ja Romano Vanderbesin suurimmille hiteille.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

ROMANO VANDERBESIN USA-TRILOGIAN harvinainen päätösosa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Stranger Than Fiction -esityssarjan päätöselokuvana Orionissa lauantaina 26.4. Edeltäjiään heikommin vetänyt teos sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa 1992.

Tuossa vaiheessa kotimainen elokuva-ala ei ollut vielä unohtanut Vanderbesiä; Finnkino lennätti hollantilaissyntyisen tekijän valtiovierailulle Helsinkiin tapaamaan yleisön ja median edustajia.

Ihan oikein ohjaajalle, jonka saavutukset suomalaisten dokumenttikatsojien haalimisessa näyttävät edelleen ylittämättömiltä.

Vanderbesin luotettavuudesta ja taiteellisesta tasosta voi sanoa,  että puhutaan niistä joskus myöhemmin.

Lauri Lehtinen

Romano Vanderbes: Paljastuksia Amerikasta Orionissa la 26.4.  klo 21:00. Ainoa esitys.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla "Tämä on Amerikka osa 3", kuvassa VHS-kasetin kansi.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla “Tämä on Amerikka osa 3”, kuvassa VHS-kasetin kansi.

Taru Bloodsucking Freaksin herrasta

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Vaaran merkki hoidettu, Yksinteoin hoidettu, Hellströmin kronikka hoidettu. Elokuvateatteri Orionin Stranger Than Fiction -esityssarjan viime vaiheet ovat olleet tapahtumarikasta ilotulitusta, eikä Apollo-elämäntyöpalkinnosta ilmoittava puhelu DocPointistakaan ehkä enää tulisi yllätyksenä.

Esityssarjassa on meneillään viikon hengähdystauko, joka tekee hyvää mutta saattaa silti tuntua pitkältä.

Cross-promootion hengessä Shockpoint Orion suosittelee teille paikkaansa yhteiskunnassa hakeville Stranger Than Fiction -ihmisille tähän väliin fiktioannosta Night Visions -organisaation vuotuisessa Back to Basics -kevätjuhlassa, tapahtumapaikkoina Bio Rex ja Kino Engel. Kyseessä on vuoden 2014 toinen Night Visions -festivaali, ensimmäinen oli Orionissa järjestetty Night Visions Shockpoint.

TÄRPPEJÄ? EI TARVITSE olla elokuvataiteen maisteri aavistaakseen, että Gareth Evansin toinen Raid-mäiskintä potkii kollektiivisesti innostuvan festivaaliyleisön joukossa eri tavalla kuin perusohjelmistossa, jossa se kohta nähdään.

Newyorkilaista Troma Entertainmentiä pitkään pyörittänyt, Helsingissä ennenkin hengannut ohjaaja-tuottaja Lloyd Kaufman on parasta, mitä Night Visions -keväällä on tekijävieraiden saralla tarjota.

Sekä omia halpatuotantoja että muualta poimittuja löytöjä ja maahantuonteja levittävän Troman taidefilosofiaa hallitsee farssimainen karnevalismi, monenlaisten genretuotteiden myyminen pöhköllä huumorilla tekijöiden tarkoitusperistä liikoja välittämättä. (Buddy Giovinazzon synkistelevä Vietnam-veteraanin kujanjuoksu Combat Shock (1984) on harvinaislaatuinen poikkeus läskiksi vetämisen säännöstä.)

Night Visions: Back to Basicsin “klassikko-osaston” eli vanhempien elokuvien valikoiman täky, Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks alias Incredible Torture Show (USA 1976), on tullut ohjelmistoon Troman kautta ja vieläpä 35 mm -filmikopiona. Elokuva on pellesadismissaan Troma-henkinen, mutta ei kuulu talon omiin tuotantoihin.

Antti ja Asko Alasen suomalaisittain uraauurtava kauhuelokuvan historia Musta peili (Valtion painatuskeskus 1985) tiivistää Bloodsucking Freaksin attraktiot seuraavasti:

Suuri Sardu vetää uskomatonta kidutusshowta, jossa toivehikkaita tähtösiä porataan päähän, käytetään tikkatauluina ja rääkätään niin, että heistä tulee aivottomia kannibaaleja.

Shockpoint Orion olettaa intuitiivisesti, että verevät luonnehdinnat ovat päätyneet printtiin todennäköisemmin Askon kuin Antin käden kautta.

BLOODSUCKING FREAKSIN HISTORIAN eräs taustahahmo on yhdysvaltalaisen elokuvajournalismin merkittävä enfant terrible Bill Landis (1958-2008), joka ansaitsee asemansa päivän päivityksen keskeisenä henkilönä.

Ulkoisesti suttuisen mutta näkemyksekkäästi laukoneen Sleazoid Express -julkaisun primus motor Landis oli 1980-luvun alussa Reedin innokas hehkuttaja ja myöhemmin ohjaajan häikäilemätön vastustaja.

Bill Landisin parhaat kirjoitukset (joita ei tätä nykyä ole julkisessa jakelussa), usein tiimityönä Jimmy McDonoughin kanssa syntyneet, eivät ole missään perinteisessä mielessä “hyviä elokuva-arvosteluja”. Ne ovat oudon kiehtovia väläyksiä kovilla aineilla höystetystä vaihtoehtoelämästä New Yorkin eksploitaatio- ja pornoelokuva-alan reunamilla.

Nuoren Landisin kirjoitusten johtomotiivi on hinku erottua nörteistä, jotka kohkaavat hirviöleffoista ja gore-efekteistä. Samalla kaikki kulttielokuvan hyväksytyt muodot tuntuvat yksi toisensa jälkeen kääntyvän ikävystyttävän normaaleiksi. Gonzokriitikon veri vetää elokuvamaailman todellisten tabualueiden kuten homoteinipornon pariin.

Jatkuvalla avoimuudellaan ja tylyllä huumorillaan lukijaa ravistelevan Landisin silmissä elokuvaharrastus on yleensä lähinnä katsojan seksuaalisten mieltymysten jatke. Landis esittää oman seksuaalisuutensa monien 1970-luvun miespuolisten seksisymbolien hengessä (Joe Dallesandrosta Marc Stevensiin valittuja rocktähtiä unohtamatta) rajatapauksena. Riittävän rajut kokemukset periaatteessa kenen tahansa kanssa kiinnostavat ja homoksi leimautuminen ei pelota, vaikka sekään ei ollut koko totuus.

Erikoisnumero "Ecco" (1985) oli Sleazoid Express -lehden legendaarisen 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

Erikoisnumero “Ecco” (1985) oli Sleazoid Express -lehden maineikkaan 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

BILL LANDISIN TIE VOYEURISTISTA EKSHIBITIONISTIKSI eli Times Squaren pornoteatterien vakioasiakkaasta s/m-henkisten hardcore-videoiden sivuroolien esittäjäksi sisälsi lyhyen yhteistyövaiheen ohjaaja Joel Reedin kanssa.

Joulukuussa 2008 sydänkohtaukseen kuollut Landis käsitteli kumppanuutta viimeisessä isommassa kirjallisessa teoksessaan, Sleazoid Expressin Reed-erikoisnumerossa, jonka hän tuotti vaimonsa Michelle Cliffordin kanssa 2005.

Kostomotiivilla kirjoitettu, kunnianloukkauksen rajoja reippaasti testaava ja lukukokemuksena pirullisen antoisa kopionivaska katosi nopeasti markkinoilta (mitä todennäköisimmin Reed uhkasi oikeustoimilla) ja päätyi keräilyharvinaisuudeksi.

Bloodsucking Freaks kiinnosti “Mr Sleazoidia” alkujaan siksi, että ennen Tromaa sitä oli levittänyt salaperäinen George Weiss, tuottajaveteraani vanhan liiton kinky-viihteen maailmasta; esimerkkejä back cataloguesta ovat Ed Woodin “transtutkielma” Glen or Glenda (1953), julma Olga-trilogia (1964-1969) ja käsittämättömästi Suomeen leikkaamattomana (!) rantautunut patologinen huippuharvinaisuus Smut Peddler alias Seksipaholainen (1965).

Ohjaaja Joel M. Reedin filmografian lyhyys (puoli tusinaa elokuvaa puolessa vuosisadassa) selittyy Landisin kirjoissa sillä, että Reed ei oikeastaan yritäkään tehdä elokuvia.

Elämäkertalehden mukaan “kulttiohjaaja” tienaa leipänsä houkuttelemalla show-alasta kiinnostuneita (uteliaita noviisinörttejä, bimbotähtösten perään kuolaavia keski-ikäisiä äijiä ja sankarirooleista haaveilevia nobodyjä) vireillä olevien projektien “tuottajiksi” ja pitää starttirahat itsellään.

Sleazoid Express kirjoittaa, että Bloodsucking Freaksin kuvauksissa Reed väitti kuvausryhmän palkkiorahojen joutuneen ryöstetyiksi ja piti ne itsellään.

Landis on itsekin mennyt ansaan: 1980-luvun alussa hän heitti hyvästit toimistotöille ja perusti Reedin kanssa Lanmore Films -filmiyhtiön. Tarkoitus oli levittää kauhu- ja karate-elokuvia New Yorkin tuolloin voimissaan olleisiin grindhouse-teattereihin ja tuottaa kauhukomedia nimeltä Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp.

Rahaa paloi mutta projektit eivät edenneet. Landis tunsi olevansa eksploitaation ytimessä väärällä tavalla, veti sijoittamansa summan nopeasti pois yhtiön tililtä ja laittoi rahat parempaan käyttöön hankkimalla kokaiini-heroiini-yhdisteitä.

Katkaistuaan välit epäluotettavaan kumppaniin hän alkoi soittaa Reedille elokuvaviittauksilla vittuilevia pilasoittoja eri numeroista. Tuolloisen kirjoittajakumppaninsa Jimmy McDonoughin kanssa hän jopa suunnitteli Reedille soitetuista puheluista koottua antologiakirjaa nimeltä The Caller.

Myös McDonoughin ja Landisin tiet erkanivat, kun (myöhemmin Neil Youngin, Russ Meyerin, Tammy Wynetten ja Andy Milliganin arvostetut elämäkerrat kirjoittanut) McDonough ideoi ja toteutti 1980-luvun viimeiseksi jääneen Sleazoid Expressin numeron. Varoitukseksi tarkoitettu teos kuvaa avainromaanimetodilla Landisin kaltaisen “Joe Mondayn” elokuvapakkomielteitä sekä uppoamista huumekierteeseen ja narsistiseen pornoiluun.

Mondoelokuvan mukaan nimetty Ecco – The Story of a Fake Man on 42nd Street (1985) on enemmän kuin underground-elokuvajournalismin helmi. Se on omanlaiseensa helvettiin johtavan miehisen näyttämisen halun pätevä läpileikkaus, jossa surulliset, hauskat ja pelottavat tasot asettuvat mestarillisesti sisäkkäin.

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1982). Natsizombi-haahuilu on kannen perusteella "USAN HUIPULTA".

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1981). Natsizombiaiheinen haahuilu on kannen perusteella “USAN HUIPULTA”.

BLOODSUCKING FREAKSIN päähän poraamiset, elävät tikkataulut ja aivokirurgiset kepposet houkuttelivat 1970-1980-luvun taitteessa äärimmäisyyksien etsijöiden lisäksi väkivaltaviihteestä poliittisesti loukkaantuneita naisasia-aktiiveja. Olivathan Suuren Sardun julmuuden teatterin uhrit lähinnä naisia.

New Yorkiin keskittynyt kohu oli pitkälti manipuloitu mediatemppu: teatterinomistaja Steve Hirsch houkutteli Women Against Pornography -ryhmän aktiiveja rähjäämään esityspaikan tienoille: näin sekä elokuva että naisten ihmisoikeudet saivat kaivattua huomiota, vaikka katsojalukujen boostaaminen jäi haaveeksi.

Night Visions voisi koettaa samanlaista tempausta, vaikken usko, ettei stadilaisia elokuvafeministejä saisi sunnuntaiyönä aamukolmelta (toinen näytös) sotajalalle edes vanha kunnon viholliskuva Deep Throat (1972).

Joel M. Reedin viimeiseksi elokuvaksi näyttää jäävän lupaavasti käynnistyvä, merkillisen aneemiseksi jämähtävä natsizombitutkielma Haudan takaa (Night of the Zombies, 1981).

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Yksikään ohjaushanke ei siis ole ottanut tulta 33 vuoden aikana, vaikka 1980-luvun alusta asti vireillä ollut Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp on IMDb:n mukaan aina vain tekeillä.

Valmistusvuodeksi ilmoitetaan 2014 eli kohta pitäisi tapahtua, mutta muut tekijä- ja ennakkotiedot ovat silmiinpistävän niukkoja. Jos on ylimääräistä rahaa taskussa, Reed löytyy Facebookista.

Lauri Lehtinen

Bloodsucking Freaks Kino Engelissä 12.4. klo 01:00 ja 13.4. klo 03:00.

Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.

Killing of America and Pori

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Ed Kemperille hyvä seksi merkitsi uhriensa irtopäiden naimista. Leonard Schrader oli lahjakas Hollywood-käsikirjoittaja. Näiden kahden kohtaaminen ei ole ainoa hyvä syy katsoa dokumentti Tappava totuus (The Killing of America, 1982), joka esitetään Orionissa keskiviikkona 19.3. ja lauantaina 22.3.2014.

Schraderin ja Sheldon Renanin ohjaama Tappava totuus päättää Stranger Than Fiction -esityssarjan kompilaatioelokuvien osuuden. Teos ei ole pelkkää kierrätystä: tv-kanavien ja mystisten keräilijöiden arkistojen kaivamisen lisäksi elokuvaa varten filmattiin jonkin verran tuoretta materiaalia, kuten haastatteluja Ed Kemperin tapaisten pahamaineisten rikollisten kanssa.

Tappava totuus on faktojen voimalla synkistelevä Yhdysvaltain varjohistoria John F. Kennedyn murhasta John Lennonin murhaan. Aikajanalle pääsevät pahamaineinen hippi-ikoni Charles Manson, kannattajansa joukkoitsemurhaan yllyttänyt uskonnollinen maailmanparantaja Jim Jones, New Yorkia terrorisoinut skitsofreenikko David “Son of Sam” Berkowicz, kylmäverinen tarkka-ampuja Charles Whitman, verenhimoinen pelletaiteilija John Wayne Gacy, Bobby Kennedyn murhaaja Sirhan Sirhan ja ties ketkä.

Leonard Schraderin veljen Paul Schraderin käsikirjoittaman Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) vinksahtanut kadunmies Travis Bickle sopisi hyvin tähän sosiopaattien seurakuntaan. Presidentti Reaganin murhaa yrittänyt Taksikuski-friikki John Hinckley on luonnollisesti mukana hahmogalleriassa, samoin kuin monet satunnaiset surmaajat, joille verenvuodatus ei ole tuonut laajempaa mainetta.

Ruumiita tulee kuin sodassa, paitsi että elokuvan informaation mukaan Yhdysvalloissa surmataan kansalaisia ahkerammin kuin monissa sisällissodan repimissä valtioissa.

the killing of america-1

TAPPAVA TOTUUS edeltää 1990-luvulla nähtyä todellisten ja sepitteellisten sarjamurhaajien vyöryä populaarikulttuuriin. Aseenkanto-oikeuksien ja aseiden helpon saatavuuden kovan hinnan kuvauksena se on myös Michael Mooren Oscar-palkitun Bowling for Columbinen (2002) edeltäjä, jossa on vähemmän rakentavaa pohdiskelua mutta vahvempi aavemaisen sielumessun ilmapiiri.

Jos Mooren töitä katsoo politisoituina versioina mondoelokuvien tyypillisestä “hulluja nuo amerikkalaiset” -pällistelystä, niin Tappava totuus on eräänlainen mondojen ja Mooren pamflettien välimuoto, joka ei pehmennä pointtejaan huumorilla.

Elokuva vaikuttaa myös Oliver Stonen parhaan kauden elokuvien todennäköiseltä innoittajalta, jossa Stonen ydinteemoja on niputettu yhteen ennen kuin ohjaaja itse niihin tarttui. On Vietnamin sotaa, on Kennedyn ja muiden demokraattisten johtajien salamurhia ja on sarjamurhaajia, kaikki stonemaisessa kansallisen painajaisen hengessä, jossa uutiskuvista sekoitetaan hypnoottiseksi äityvää tajunnanvirtaa.

Ääniraidalla soi Buffalo Springfieldin tarttuvan painostava klassikkobiisi For What it’s Worth, joka kajahti myöhemmin Stonen Syntynyt 4. heinäkuuta -trailerissa.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

ONNEKSI MEILLÄ SUOMESSA asiat ovat vähemmän brutaalisti, vai ovatko?

Jostain syystä tunnetuin (no, ainoa tiedossa oleva) Tappavan totuuden tribuuttielokuva on Killing of Pori, 1980-luvun lopulla valmistunut videopajaprojekti. Ohjaaja Marko “Jäppinen” Järvisen tiedetään vaikuttaneen myös skinheadien alakulttuurissa.

Killing of Pori on kierros amerikkalaistyyppisen väkivallan ja psykopatian täyttämässä Porissa, joka saa Yön saalistajat näyttämään Pikku Kakkoselta. Kaikki painostavasta äänimaailmasta rajuihin tilastotietoihin osoittaa, että Järvinen on katsonut huolella Schraderin ja kumppanien teosta. Mieleen tulevat myös Pahkasian perusteellisemmat pastissi-irvailut.

Kiinnostuneet voivat katsoa Killing of Porin YouTubesta kahdessa osassa:

TAPPAVAN TOTUUDEN maineeseen kuuluu se lähes mytologisen painon kasvattanut seikka, että elokuvaa ei ole koskaan USA:ssa levitetty, jos muutamia ilmaisnäytöksiä New Yorkissa ei lasketa. Mainoslauseet ovat jopa väittäneet elokuvaa amerikkalaisten viranomaisten kieltämäksi, mistä ei näyttöä löytyne.

Tappava totuus oli osittain japanilainen tuotanto ja tiettävästi yleisömenestys tässä tilastollisesti maailman väkivallattomimpiin kuuluvassa valtiossa.

Käsikirjoittajat Leonard Schrader ja hänen vaimonsa Chieko Schrader olivat Japani-spesialisteja ja tekijäryhmän muilla jäsenillä oli popkulttuurisia kontakteja itään. Elektronisen musiikin säveltäjä Mark Lindsay, taiteellinen johtaja David Weisman, tuottaja Robert Houston ja leikkaaja Lee Percy olivat ennen Tappavaa totuutta koonneet Lone Wolf -samuraisarjan avauselokuvista “remix-version” Shogun Assassin (1980), joka on surrealistisiin äärimmäisyyksiin menevä toimintaeepos.

Etevien tekijöiden voi katsoa junailleen kovaksikeitettyä kulttuurivaihtoa, jossa länsimaiset katsojat saivat eksoottista sarjakuvateurastusta ja japanilaiset yhtä eksoottista made in USA -dokumenttiteurastusta.

Yhtälön varsinainen yllätys on se, että molemmat teokset tarjoilevat sensaationsa elokuvallisesti täysipainoisena pakettina.

VIIME SYKSYNÄ Montrealin mittava FantAsia-festivaali toitotti saaneensa ohjelmistoonsa kaikissa Amerikan maissa harvinaisen Tappavan totuuden, vaikka tarjolla oli pelkkä hikinen videotykkinäytös.

Orionissa on luvassa jotain paljon jykevämpää, suomeksi ja ruotsiksi tekstitetty kunnon 35 mm -filmikopio, johon elokuvatarkastamon saksien ei tiedetä koskeneen. Vähemmästäkin on menty sekaisin.

Tervetuloa siis kartuttamaan tietojanne Yhdysvaltain lähihistorian kipupisteistä ja ihmisyydestä yleisemminkin.

Muistakaa myös, että Tappavan totuuden vanha Suomi-slogan  “Elokuva sisältää kohtauksia, jotka saattavat ylittää joidenkin katsojien sietokyvyn” ei ole pelkkää hypeä, eikä kaikkien tarvitse sietää kaikkea.

Lauri Lehtinen

Tappava totuus Orionissa ke 19.3. klo 21:15 ja la 22.3. klo 21:00.

Hei me kompiloidaan: Gizmo, Atomic Cafe, Tappava totuus

Yksi vaihe päättyy ja toinen alkaa. Maaliskuun alussa ilahduttanut Night Visions Shockpoint -festivaali on ohi, mutta Shockpoint Orion -blogin elämä jatkuu ainakin Stranger Than Fiction -sarjan loppuun asti.

Konseptina ennennäkemätön ja aikataulullisesti vaativa festariyö oli projektin haastavin yksittäinen osa-alue, jota voi verrata höyrylaivan hinaamiseen vuoren yli; Werner Herzogin Fitzcarraldo-elokuvasta otettua metaforaa täytyy myös jatkaa toteamalla, että järjettömältä vaikuttaneesta urakasta suoriutumisen jälkeen (koskee niin katsojia kuin pakkomielteisiä järjestäjiä) on aika panna zigge fleggaamaan ja kuunnella Carusoa.

Paitsi että oopperan sijasta ohjelmassa ovat Gizmo – Melkein neroja, Atomic Café, Tappava totuus, Sotaleikki, Vaaran merkki, Yksinteoin, Hellströmin kronikka, Alaston ihminen, Tuote: nainen ja Paljastuksia Amerikasta.

Mondoelokuvan peruskurssi Jacopettista Vanderbesiin on suoritettu ja m-sanaa tullaan näkemään blogissa harvemmin, mutta poikkeuksellinen dokumenttisarja jatkaa kulkuaan korkein ja osittain suomalaisin panoksin.

TÄNÄÄN, 8. maaliskuuta, alkaa Stranger Than Fictionin ns. kompilaatiovaihe.

Sarjan kolme seuraavaa elokuvaa Gizmo, Atomic Café ja Tappava totuus (The Killing of America) ovat eri lähteistä hankitusta valmismateriaalista koottuja kollaaseja tai kompilaatioita, joiden ohjaajat ovat työskennelleet leikkauspöydän ääressä enemmän kuin kameran takana.

Pitkät perinteet omaavan lajin suomalaisiin tekijöihin kuuluvat sitä väitöskirjassaankin tutkinut Peter von Bagh ja Mika Taanila.

Gizmo-juliste Ruotsista.

Gizmo-juliste Ruotsista.

RAKENTAESSAMME ESITYSSARJAA järjestimme kompilaatioelokuvat muodostamaan kolmen teoksen “toisen asteen kompilaation”, jossa ne joutuvat kommentoimaan toisiaan ja muodostamaan 1900-luvun varjohistoriaa.

Gizmon enimmäkseen 1930-luvulla kuvattujen keksijöiden ja duudsonien hurjat tempaukset ja sisukkaasti asiaansa uskova yrittäminen huokuvat jälkikäteen herttaiselta näyttävää entisaikojen optimismia. Hellyttävä kirkasotsaisuus jatkuu mutta saa painajaismaisia sävyjä Atomic Cafén ydinpropagandassa ja naiiveissa (tai kylmän valheellisissa) opetuselokuvissa 1940- ja 1950-luvuilta.

Myös huippuskenaristi Leonard Schraderin ja Sheldon Renanin tekemä Tappava totuus on hyytävällä tavalla poliittinen kompilaatio. John F. Kennedyn murhasta 1963 käynnistyvä Yhdysvaltain väkivaltaistumisen lyhyt historia (1980-luvun alkuun asti) havainnollistaa pointtejaan tv-kanavien hyllyttämillä uutiskuvilla rikoksista ja sarjamurhaajien haastatteluista. Elokuvan imagoon kuuluu tieto tai myytti siitä, että sitä ei ole levitetty tai julkaistu Yhdysvalloissa.

Laatutyötä oleva kokonaisuus on harvoja todenperäisyydessään vakuuttavia mondoelokuvia. Se muistuttaa, että sensaatioilla pelaava eksploitaatio voi olla aidosti väkivallan vastaista.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

YLI 60 000 mainos-, opetus- ja amatöörielokuvan kokoelman kasannut kompilaatio-ohjaaja ja arkistomies Rick Prelinger mainitsee Sight and Sound -lehden artikkelissa We Have Always Recycled   Gizmon ja Atomic Cafén samaan hengenvetoon elokuvina, jotka vakuuttivat tietyn sukupolven elokuvantekijät kierrätyksen kannattavuudesta.

Niiden kaikuja alkoi näkyä 1990-luvulla muun muassa Craig Baldwinin situationistisissa kokeiluissa, mutta myös valtavirtaelokuvissa (ks. Syntyneet tappajiksi) ja Music TV:n tuolloin melko avantgardistisessa ilmeessä.

Gizmo ei ollut pelkästään outojen kohtausten ketju”, Rick Prelinger kirjoittaa.

“Se ujutti 1960-luvun jälkeisen editointiotteen arkistomateriaaliin, joka oli viihdyttänyt baby boom -sukupolven vanhempia ja nosti epäonnistuneiden lentolaitteiden kuvat valtavirtaan kulttuuriseksi meemiksi.”

Eriskummallisten keksijöiden unohdettu historia yhdistyy siis Gizmossa tuolloin uuteen, nettiaikana arkipäiväistyneen otteeseen historiallisen kuvamateriaalin tarjoilussa.

Kaikkea tätä ja paljon muuta- kuten parkour-urbaanilajin hurjapäisiä edeltäjiä – tänään Orionissa yhdeksältä: tervetuloa pitämään hauskaa joko kulttuurihistoriallisesti monitasoisella tai älyttömän yksinkertaisella tavalla, ihan fiiliksestä riippuen.

Lauri Lehtinen

Gizmo – Melkein neroja elokuvateatteri Orionissa la 8.3. (huom: ainoa esitys), Atomic Café 12.3. & 15.3., Tappava totuus 19.3. & 22.3.

Matti Apunen: Romano Vanderbes ei ole kiiluva maanikko

Paljastuksia Amerikasta -retroilua elokuvan Suomen ensi-iltateatterin Formian paikkeilla parikymmentä vuotta myöhemmin. Romano Vanderbes kävi täällä!

Shockpoint Orionin Paljastuksia Amerikasta -kunnianosoitus elokuvan Suomen ensi-iltateatterin Formian paikkeilla, parikymmentä vuotta Romano Vanderbesin vierailun jälkeen.


Romano Vanderbes ei ole kiiluvasilmäinen maanikko vaan hyvin suittu bisnesmies”, Matti Apunen kirjoitti Aamulehdessä helmikuussa 1992.

Tuleva Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja ja tuolloinen kulttuuritoimittaja tapasi Vanderbesin Helsingissä, jossa mondoelokuvista Tämä on Amerikka (This is America, 1976) ja Tämä on Amerikka osa 2 (This is America part 2, 1977) tunnettu elinkeinon harjoittaja kävi puffaamassa trilogiansa päätososaa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990).

Kiiluvasilmäinen maanisuus olisi sopinut ohjaajalle, jonka teos toi esille “asehullujen messut, Ku Klux Klanin kesäleirit lapsille, nekrofiilien juhlat ja fundamentalistiseurakunnan joka hirttää ja polttaa joka vuosi joulupukin”, kuten Apunen luetteli Aamulehden ilmiöjutussaan Täyttä mondoa! (AL 7.2. 1992).

Vanderbes ei kuitenkaan ollut yhtä friikki kuin elokuvansa: “Hän vastaa liiankin asiallisesti kun kysytään, ja helsinkiläisen keskustaravintolan liikemieskasvustossa hän ei erotu naapureistaan.”

Pirun silmän jazzpainotteinen soundtrack on Gianni Marchettin säveltämä.

Pirun silmän jazzpainotteinen soundtrack on Gianni Marchettin säveltämä.


Pirun silmä: Out of Africa Addio?

Jonkin hyvin erikoisen elokuvan näkeminen herättää usein katsojassa kysymyksiä siitä, millaiset ihmiset ovat kaiken takana ja mitä heidän mielessään on liikkunut. Dokumentin kohdalla voi olla syytä myös pohtia, millä keinoin epätavallisia aiheita on päästy kuvaamaan ja onko niitä edes olemassa elokuvan ulkopuolella.

Paolo Cavaran Pirun silmä (L’occhio selvaggio, 1967) koettaa vastailla 1960-luvun mondodokumenttien (joita Cavara itsekin ohjasi) herättämiin kysymyksiin olematta itse dokumentaari. Harvinaisen, Ruotsin elokuva-arkistosta scope-filmikopiona löytyneen elokuvan viimeinen Stranger Than Fiction -näytös on Orionissa lauantaina 15.2. Sensuroimattoman, upealta näyttävän arkistoprintin paikallistaminen oli sarjan esivalmistelun kohokohtia, energisoiva osasten loksahtaminen paikalleen.

Pirun silmä kertoo maailmaa kiertävästä dokumenttiohjaaja Paolosta (Philippe Leroy), jossa on nähty sekä Cavaran että Gualtiero Jacopettin piirteitä. Matti Apusen kohtaaman Romano Vanderbesin tavoin mies vaikuttaa asialliselta ja ammattimaiselta tyypiltä, mutta on myös kunnianhimon riivaama pyrkyri, joka suhtautuu kaikkiin kanssaihmisiin pelkkinä välikappaleina eikä peittele tätä.

Elokuvan “henkilöhistoriasta” löytyy Cavaran ja Jacopettin välirikko, joka ilmeisesti sai alkunsa Jacopettiin julkisuudessa henkilöityneen Mondo Cane -projektin valmistumisen aikoihin. Menestysdokumentin vähiten tunnettu ohjaaja Cavara herätti myöhemmin kohua väittämällä Jacopettin pakottaneen Hyvästi, Afrikan (Africa addio, 1966) kuvauksissa kongolaisia palkkasotureita tappamaan sotavankeja. Cavara ei käynyt Kongossa, ainoastaan leikkauspöydän ääressä. Viranomaiset takavarikoivat kaiken mahdollisen kuvamateriaalin, mutta eivät löytäneet todisteita sotarikostuotannosta filmikeloilta eivätkä Afrikasta.

Juridisesta syyttömyydestään huolimatta Jacopetti leimautui pahamaineiseksi hahmoksi, johon lehdistö ja demokratia-aktivistit saattoivat nimitellä monenlaisilla taantumuksellisuuden tai kelvottomuuden käsitteillä: rasisti, fasisti, sovinisti, alaikäisiin sekaantuja, rattijuoppo…

Pirun silmä kuvaa päähenkilönsä toimintaa paljon lakonisemmin ja kiihkottomammin kuin 1960-luvun printtimedia ja poliittiset liikkeet Jacopettia. Elokuva sisältää muutamia suoria viittauksia Hyvästi Afrikkaann, mutta ne sijoittuvat Vietnamin sodan aikaiseen Saigoniin. Eräässä jaksossa Paolo “ohjaa” teloitusta ja järjestää, että se hoidetaan kuvauksellisesti otollisinta seinää vasten. Aiemmassa kohtauksessa päähenkilöt pelastuvat Vietkong-sissien luodeilta korostamalla olevansa “italialaisia journalisteja”.

Antonionin kosketus

Paolo ja Pirun silmä mainitaan toisinaan esikuvina Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustille (1979), jossa Amazonin villeimpiä intiaaniheimoja taltioivat dokumentaristit eivät vain tuota sensaatiomaisia tilanteita vaan ryhtyvät silkkaa piruuttaan omalle väkivaltatripille. 1990-luvulla tirkistelystä teurastukseen heittäytyvien ohjaajien perinne jatkui elokuvissa Man Bites Dog (C’est arrivé près de chez vous, 1992) ja Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers, 1994).

Groteskista örvellyksestä pidättäytyvä Pirun silmä muistuttaa enemmän Michelangelo Antonionin tuotantoa kuin rujoja seuraajiaan – ei ole yllätys, että käsikirjoittajien listalta löytyy Antonionin luottomies Tonino Guerra. Sekä Cavaralla että Antonionilla asiat “vain tapahtuvat” lähes selittämättömällä mutta coolilla tavalla, ilman Hollywood-tyyppistä syy-seuraussuhteiden korostusta.
Pirun silmän valkokankaalla näkeminen avaa antonionimaisen täsmällistä kuvasommittelua ja hiljaista uhkaavuutta toisella tavalla kuin sumea ja kuvasuhteeltaan väärä Suomi-VHS-tallenne Ihmisuhrit, jossa yökohtauksista ei edes saa selvää.

Pirun silmä -kotivideo tunnetaan nimellä Ihmisuhrit (Western Video). "Mahtava seikkailu", kansikuvassa luvataan.

Pirun silmä -kotivideo tunnetaan nimellä Ihmisuhrit (Western Video). “Mahtava seikkailu”, kansikuva lupaa.

Afrikkaa ja Aasiaa kiertävien Paolon ja kumppanien vaelluksen tunnelmat muistuttavat Ammatti: reportterin (The Passenger, 1975) Afrikan-kirjeenvaihtaja Locken (Jack Nicholson) arvoituksellista taivallusta, ensin journalistin ja sitten asekauppiaan tehtävissä. Molemmat elokuvat käynnistyvät Afrikan aavikoilla ja etenevät muihin vieraisiin maisemiin. Kriisialueet tarjoavat seikkailun ja toiminnan sijaan lähinnä epämiellyttävää odotusta.

Väkivallan puhkeaminen olisi helpotus mediamiehille, sillä se toisi jotain pointtia ja merkitystä tuntemattomassa maassa oleskeluun. Paranoidi ja arvoituksellinen ilmapiiri ei riitä tarinaksi.

Ammatti: reportterin pohdinnat kolmannen maailman asukkaiden mediassa esittämisestä saattavat sisältää tietoisia kaikuja Hyvästi Afrikasta, samoin kuin autenttiseksi uutismateriaaliksi väitetty nigerialaisvankien teloitus konepistoolilla öljytynnyreitä vasten. Miesten surmaamista ei näytetä yksityiskohtaisesti, mutta todellisen teloituksen ujuttaminen keskelle valtavirran draamaelokuvaa on jo ajatuksena jotain, mitä on vaikea kuvitella nykytuotantoihin.

Toisin kuin Paolo, Locke ei ole eksploitaatiomies vaan hieman väritön media-ammattilainen, jolle ammatti ja avioliitto eivät tunnu riittävän elämän sisällöksi. Kuten monet Antonionin sankarit, hän tuntuu pyrkivän irti rutiineista ja omasta egostaan kohti jotakin todellisuuden syvempää olemusta, mutta se säilyttää salaisuutensa, ärsyttävän tai kiehtovan sitkeästi.

Valehtelevat dokumentaristit

Pirun silmän draaman kaari etenee niin, että työnsä kautta elävä Paolo joutuu vähitellen kääntämään kameran itseensä ja muuttuu yhdeksi hyödynnettäväksi kohteeksi muiden joukossa. Hän ei halua irti työminästään eikä etsi mitään perustotuutta: on liian kiire tuottaa tunteisiin vetoavia käyttötotuuksia elokuvateollisuuden tarpeisiin.

Muunneltuihin totuuksiin ja lavastuksiin lipsumisesta saattoi olla mondo-ohjaajille hyötyä muutenkin kuin kaupallisesti.

Godfathers of Mondo -haastatteludokumentin (2003= mukaan Gualtiero Jacopetti ja Franco Prosperi vapautettiin sotarikossyytteistä, kun he päätyivät väittämään tuomarille, että Hyvästi Afrikan kiistellyt teloitukset ovat lavastettuja tilanteita.

Oli siis tultu umpikieroon asetelmaan, jossa elokuva on virallisesti kusetusta ja oikeasti ehkä ei. Ja, että joku on tapettu, ei tietenkään vielä merkitse tappamista nimenomaan elokuvan takia.

Prosperi ilmoittaa Godfathers of Mondo -haastattelussa perfektionistisesti, että oikean teloituksen järjestäminen elokuvaa varten ei olisi kovin mielekästä puuhaa: pieleen menemisen riskit vähenevät, jos tilanne lavastetaan ja kuvataan monta kertaa eri kuvakulmista.

Vastaavat käytännön syyt saattoivat olla pelissä, kun Romano Vanderbes filmasi Tämä on Amerikka osa 2:n päätteeksi melko vakuuttavaan sähkötuoliteloituksen, jonka kuvakulmien vaihtelu osoittaa lavastetuksi.

Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 huipentaa Night Visions Shockpoint-festivaalin 1.-2.3.2014.

Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 huipentaa Night Visions Shockpoint-festivaalin 1.-2.3.2014.

Käydessään Helsingissä 1992 Mr Vanderbes antoi ymmärtää, että Paljastuksia Amerikasta -elokuvan kohtauksista puolet on lavastettuja ja puolet aitoa tavaraa.

Tähän voisi melkein uskoa, paitsi että Killing for Culture -kirjan (Headpress 1995) mukaan Vanderbes ilmoitti myöhemmässä saksalaislehden haastattelussa, että yksikään Paljastuksia Amerikasta -kohtaus ei ole autenttinen.

Aika velikulta.

Lauri Lehtinen

Pirun silmä Orionissa la 15.2. klo 21:00. Tämä on Amerikka osa 2 esitetään Orionissa osana Shockpoint -tapahtumaa 1.-2.3., Paljastuksia Amerikasta 26.4.

Pirjo Honkasalon natsiaarre

Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon haastattelu Filmihullussa 3/1980.

Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon haastattelu Filmihullussa 3/1980.

Saatuaan Pirun silmän esittelytekstin valmiiksi ja keskiviikon esitystä (5.2. klo 21:00) odotellessaan Shockpoint Orion vietti aikaa Jussi-palkintogaalassa Helsingin Kaapelitehtaalla. Viihtyisä patsastelu sisälsi muutamia Stranger Than Fiction -projektin kannalta ilahduttavia tilanteita.

Elokuvantekijä ja elokuvavaikuttaja Jörn Donner palkittiin Betoni-Jussilla elämäntyöstään, jota 80-vuotias Jörkka kiitospuheessaan lupasi jatkaa. Dokumentti- ja raporttikonkarin osittain ohjaamat Mondo Teeno ja Perkele! Kuvia Suomesta voisivat hyvin olla Stranger Than Fictionissa, mutta ensimmäistä ei löydy ja jälkimmäisen Orion-esitykset vuonna 2013 ovat tarpeeksi tuoreessa muistissa. Jopa hillitty Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä sisältää alkuperäisiä mondoelokuvia muistuttavaa kertojaäänen käyttöä: eksentriset ja kovia kokeneet helsinkiläistyypit eivät ikinä itse puhu kameralle vaan tyylitelty, karun humoristinen selostus piirtää heistä pikamuotokuvat.

STF-komitean kotimaisiin kestosuosikkeihin kuuluvan Autobonuksen tekijä Mika Ronkainen korjasi parhaan dokumenttielokuvan Jussin ohjauksestaan Laulu koti-ikävästä. Pitää katsoa tämäkin joskus. Jokseenkin kummallisessa dokumenttivalikoimassa lähinnä faneja kiinnostava taidehanuristin muotokuva Soundbreaker oli selvinnyt esivalintaraadin seulasta finaaliin, toisin kuin Peter von Baghin Muisteja ja aika monet muut oikeasti kannatettavat esitykset.

Lievempänä pettymyksenä Allu Tuppurainen jäi vaille musiikki-Jussia Röllissä ja kultaisessa avaimessa kierrätetyistä kappaleistaan. Eräs Tuppuraisen röllipeikkolaulu (Usvametsän nainen) soi mieleenpainuvasti Stranger Than Fiction -elokuvassa Yksinteoin. Rölli ei ikinä oikein toimi elokuvamuodossa, mutta Tuppuraisen kredibiliteettiä nostavat roolit Visa Mäkisen persoonallisissa komedioissa – ja se, että näyttelijä on kehdannut seistä niiden takana eikä osallistunut ohjaajan vähättelyyn julkisuudessa.

Stranger Than Fiction -ohjaaja Pirjo Honkasalon sielumessutyylinen lähiödraama Betoniyö oli illan palkituin elokuva. Kuuden patsaan voittaja sai odotetusti sekä parhaan ohjauksen että parhaan elokuvan Jussin. Jälkimmäisen pystin ottivat Oscar-tyyppisen protokollan mukaisesti tuottajat Misha Jaari ja Mark Lwoff. Kaksikon projekteihin kuuluu Yksinteoin-tilityksen harmillisesti marginaaliin kadonnut jatko-osa, jota rahoitti Jörn Donner.

Piirit ovat Suomessa näin pienet ja siitä kertoo kai sekin, että Stranger Than Fiction -agentti Antti Suonio löytyy Betoniyön lopputeksteistä levittäjäfirman edustajana.

HETKINEN, NYT VÄHÄN takaisinkelausta. Mitä tekemistä Pirjo Honkasalolla on Stranger Than Fictionin kanssa? Mitä Suomen arvostetuimmalta naisohjaajalta nähdään sarjassa, jossa tulee kaiken maailman mondo bizarroja, tämä on amerikkoja sun muita kuriositeetteja?

Atman, joku voisi veikata, tai Tanjuska ja 7 perkelettä, syvällisiä ajattelevan ihmisen toiseuspläjäyksiä eksploitaation vastapainoksi? No ei. Nyt mennään kovempaan kulttiainekseen.

Vaaran merkki (1978) on Honkasalon ja Pekka Lehdon ohjaama elokuva “valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoinin uusfasistisesta järjestöstä. Noin 20-minuuttinen teos päätyi mukaan sarjaan viime hetken säätönä, kun Peter Watkinsin ydinsotavaroitus, hieman alle tunnin pituinen Sotaleikki (1965) tarvitsi lisäkuvan samaan näytökseen. Lehdolta nähdään Stranger Than Fictionissa myöhemmin Yksinteoin (1990) ja Honkasalo on suunnitellut Orionin kevääseen oman Carte blanche -sarjansa.

“Lähdimme liikkeelle hetken ideasta, soluttauduimme järjestön marssi- ja ampumaleirille”, Pirjo Honkasalo kertoo Vaaran merkin taustoista Filmihullu-lehden haastattelussa (Valtiopeli nukkekodissa, Filmihullu 3/1980). Käy ilmi, että käsissämme on jälleen yksi kirottu elokuva, sellainen, joita elokuva-ala, televisio ja viranomaiset eivät osaa käsitellä muuten kuin torjuvasti.

Vaaran merkki ei Pirjo Honkasalon mukaan saanut mitään tukea muttei maksanutkaan juuri mitään.

“Se rahoitettiin Robin Hood -menetelmällä ja laboratoriolaskut katettiin mainos-spottityöllä. Halusimme vaikuttaa elokuvallamme nopeasti järjestön kohtaloon. Yleisradio totesi elokuvan talon ohjelmatoiminnan säännöstön vastaiseksi. Ja toteaa yhä.”

“Elokuva sai kuitenkin asiaankuuluvan levikin rikospoliisissa ja raastuvassa. Siellä meille annettiin kunniaa yli ansioidemme: poliisilaitoksen kuulustelija väitti, että elokuvan ohjauksen lisäksi olimme ohjanneet koko Siitoinin marssi- ja ampumaharjoitusleirin.”

Haastattelussa Honkasalo kertoo todistaneensa viranomaisille, että “marssi ja ampuminen tapahtui poliisilaitoksen luvalla, jossa vielä erityisesti määrättiin, että Suomen lippua tuli kantaa kärjessä, ennen hakaristilippua” ja lisää, että muuta levikkiä tämä elokuva ei ole Suomessa saanut. Lehto jatkaa Ruotsin television esittäneen Vaaran merkin kolmesti ja Suomi-natsien keränneen joka kerta lähes miljoona katsojaa.

Edesmenneestä Siitoinista on tullut kulttihahmo sarjakuvataiteilija Pertti Jarlalle ja monille muille fasismia tunnustamattomille tahoille.  Siitoin ja kumppanit on mahdollista ottaa vitseinä ja osittain ihan tahallisinakin vitseinä. Vaaran merkki on ajalta, jolloin tähän militanttiin alakulttuuriin ei suhtauduttu väriläiskänä vaan sisä- ja ulkopoliittisesti vaarallisena ilmiönä.

Kaikki tämä vain lisää soluttautumistaktiikalla tehdyn elokuvan kiintoisuutta.

Shockpoint Orion ei usko Pekka Siitoinin yliluonnollisiin voimiin, mutta Vaaran merkkiä katsoessa hätkähdyttää, miten osuvasti hänen toverinsa onnistuivat ennustamaan Neuvostoliiton romahduksen. Älkää missatko tätä, mutta älkää missatko myöskään Pirun silmää saati Night Visions Shockpointia. Liput Orionista ja KAVI:n verkkokaupasta.

Lauri Lehtinen

Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2

On taas sunnuntaikävelyn aika, otsikolla Stranger Than Fiction Helsinki Tour 2. Jatko-osa mutta miksipä ei, ensimmäinen kaupunkikierroksemme on statistiikan mukaan ollut blogin luetuimpia sisältöjä ja tekoprosessina hauskimpia.

Stranger Than Fiction -sarjan elokuvien alkuperäisten kotimaisten teatterien maisemissa haahuilu istuu muutenkin vahvasti Stranger Than Fiction -ideologiaan: emme halua vain katsoa ja tarjota tiettyjä elokuvia (35 mm -filmiltä) vaan kokemukseen kuuluu teatteriin tuleminen epätavallisia, epätodennäköisiä elokuvia varten. Ehkei maailman idealistisinta kulttuurihulluutta, mutta silti haastavampaa ja toisella tavalla tarinaksi ja muistoiksi muotoutuvaa kuin kotona klikkailuun perustuva elokuvan kuluttaminen.

Kun filmit eivät riitä, Orionissa avautuvia näkyjä on mahdollista täydentää Helsingin katujen kätketyllä elokuvahistorialla, johon tänään perehdymme seuraavissa pisteissä:

1. Rea & Maailman tabut

Tabut_Rea

Kuvassa näkyvä Amarillo-ketjuravintola on osa elokuva- ja finanssihistoriallisesti kunniakasta jatkumoa. Mikonkadulle Rautatientorin naapuriin Atlas-pankin pääkonttoriksi 1929 rakennetussa tilassa oli vuosikymmeniä elokuvateatteri Rea, kunnes se 1970-luvulla muutettiin Helsingin Osakepankin tietokonesaliksi. Myöhemmin Markus Selin perusti sinne Planet Hollywood -ketjun ravintolan ja mm. Bruce Willis, Geena Davis ja Arnold Schwarzenegger kulkivat kuvan oviaukosta bailaamaan suomalaisten kanssa.

Heinäkuussa 1968 samasta portista pääsi Reaan katsomaan Romolo Marcellinin Maailman tabuja (a.k.a. Tabu/Taboos of the World, 1963 ), jonka suomeksi dubattu versio kohtapuoliin ilahduttaa Night Visions Shockpointin yleisöä 2.3.2014 kello 3:15 aamulla, ja aikoinaan sensuroidut osuudetkin ovat nyt mukana paketissa. Do you have the guts?

Killing for Culture -kirjan kuvituksena käytetty juliste lupaa “elokuvan aloittavan siitä, missä muilla mondoleffoilla meni pupu housuun”. Suomalaiset voivat pohtia, ottiko Teuvo Tulio Marcellinin poronhoitosensaatioista kimmokkeita Sensuelaan (1973), jonka filmaus alkoi jo 1960-luvulla. Ajatus Teuvosta Reassa ei ole mahdoton; ohjaaja oli pitkään Helsingin elokuvateatterien vakioasiakas.

2. Alastoman ihmisen koti

AstorBody

Brittiohjaaja Roy Battersbyn psykedeliaa ja asiaa sekoittava ihmiskehon ja -elämän tutkimus Alaston ihminen (The Body, 1970) sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa. Ilmeisesti sitä markkinoitiin hieman harhaanjohtavasti Rakkauden kieli -tyyppisenä sukupuolivalistuksena vaikka  näkökulma on paljon laajempi, globaali tai suorastaan kosminen.

Elokuva on ollut vuosikymmenten ajan paljon harvinaisempi kuin Pink Floydin Ron Geesinin ja Roger Watersin siihen säveltämä soundtrack Music from the Body, mukana mm. seuraavat kappaleet: More Than Seven Dwarfs in Penis-Land, Dance of the Red Corpuscles ja Embryonic Womb-Walk. Rockjournalisti Tapio Korjus spekuloi 1970-luvulla Pekka Strengin ottaneen Alastoman ihmisen musiikista vaikutteita Suomi-psykedelian herkkään mestariteokseen Sisältäni portin löysin.

Intialaisia vaikutteita, kamarimusiikkia, kauniita pop-balladeja ja kehon ääniä nikottelusta pieremiseen sisältävä kokonaisuus tuo hypnoottisimmillaan mieleen myös Alejandro Jodorowskyn El Topon ja The Holy Mountainin soundtrackit: ei ihmetytä, että Jodorowsky suostutteli Pink Floydin säveltämään yritykseksi jäänyttä Dyyni-filmatisointiaan.

3. Riviera: Tämä on Kallio

tämä on amerikka käsi

Harjun seutu Helsingin Kalliossa liittyy 2000-luvun helsinkiläisten mielikuvissa katukirppiksiin ja muihin yhteisöllisiin projekteihin, rock-klubeihin ja pikkuteattereihin, erinäisiin amfetamiini-alkoholismi-yhdistelmiin sekä kivijalkayrityksiin, joissa vedetään käteen.

Mondohenkisen värikkäällä alueella on myös  katsottu ahkerasti mondoelokuvia. Elokuvateatteri Riviera toimi Harjukadulla paikalla, jossa nykyään on venäläinen musiikkiteatteri Bolero. Night Visions Shockpointin päätöselokuva, Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 sai Suomen ensi-iltansa 24.10.1980 yhtaikaa Kalliossa ja Punavuoressa eli Rivierassa ja Rigoletossa.

aasia-riviera

“Tämä on Amerikka -dokumenttien jälkeen siirrymme Aasiaan!” Kamras Film mainosti vuotta myöhemmin. Rolf Olsenin Tämä on Aasia (Shocking Asia) tyydytti kovaksikeitetyn eksotiikan nälkää Rigoletossa ja Rivierassa 30.10.1981 alkaen.

4. Kit-Cat: Post-apocalypse, Etelä-Esplanadi

warg2

Etelä-Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa ei valitettavasti ole enää Brondan taloa, jossa toimi nonstop-esityksiä tarjonnut Kit-Cat. Täällä nähtiin ydiniskua Britanniaan hahmottava Peter Watkinsin Sotaleikki (The War Game, 1965), jonka BBC hyllytti vuosikymmeniksi liian pelottavana ja Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Scifin ja dokumentin keinoja sekoittava konsepti muistuttaa jossain määrin menneisyyteen palaavaa orjuusmondoa Hyvästi ihmistä (Addio zio Tom, 1970) ja brittiläinen elokuvalehti Monthly Film Bulletin jopa kuittasi tämän Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin dokudraaman Watkins-parodiana.

Kuvassa on kulttuuritoimittaja Erkka Lehtolan 24 kuvaa sekunnissa: Elokuvankatsojan käsikirja (WSOY 1973), jossa Lehtola kirjoittaa seuraavasti:

“Vielä rajummalla linjalla (kuin Ken Loach) etenee Peter Watkins (s. 1935), jonka elokuvat ovat myös puolidokumentaarisia, usein myös science fictionia läheneviä töitä. Watkins on lähinnä tulevan kauhun kommentaattori: hänen Sotaleikkinsä kuvasi hirvittävänä näkynä atomisodan jälkeistä Englantia ja aiheutti kaikkialla vilkkaan, jopa kiihtyneen keskustelun, jonka kuluessa monet sanoivat Watkinsin menneen ‘liian pitkälle’.”

5. Illusion: Propagandapommitusta ylioppilastalossa

atomic cafe

Stranger Than Fictionin toinen atomisotaelokuva, Jayne Loaderin ja Raffertyn veljesten Atomic Café (1982) on kompilaatio 1940- ja 1950-luvun yltiöoptimistisista opetus- ja propagandaelokuvista, jolla kansaa valmisteltiin mahdolliseen ydinsodan syttymiseen. Hyytävä ja hauska indiehitti poiki 1980-luvulla myös samannimisen oheismateriaalikirjan. Täkäläinen ensi-ilta oli Uuden ylioppilastalon Bio Illusionissa.

6. Studio Gizmo

giz

Toinen vanhojen filmien kompilaatio Gizmo! – Melkein neroja (1977) ilahdutti Mannerheimintie 6:n katutason yläpuolella toimineessa Studio 1-3:ssa. Howard Smithin rakastettu mutta harvinainen, kaikenikäisille sopiva elokuva kokoaa yhteen 1900-luvun alun uutisfilmeistä poimittuja pellepelottomien hulppeimpia keksintöjä sekä esi-duudsonien ja Parkour-edelläkävijöiden temppuja. Markus Selinin Star-Video julkaisi kotitallenteet Beta- ja VHS-muodoissa.

7. Illusion II: Pornokulttuuri tuli yo-taloon

tuote nainen

Ennen kuin Naomi Klein oli kirjoittanut No Logoa, älymystö kohkasi hänen ohjaajaäitinsä Bonnie Sherr Kleinin teoksesta Tuote: nainen – elokuva pornografiasta (Not a Love Story, Kanada 1981). Alle 18-vuotiailta kielletyn antipornomanifestin ensi-ilta oli Illusionissa. Miesfilosofi Dan Steinbockin Klein-kriittinen essee Pornokulttuuri ja moralisoiva feminismi ilmestyi Hesarissa 16.7.1983. Miespuolisiin kannattajiin kuului (ymmärrettävistä syistä) valtiollista hardcore-nollatoleranssia valvonut Elokuvatarkastamon päällikkö Jerker A. Eriksson, joka valitsi elokuvan vuoden 1983 top ten -listalleen (lähde: Projektio-lehti).

Nykyään Tuote: naisen diggarien rintamasta löytyy hieman yllättäen myös retropornon ystäviä, jotka eivät kai allekirjoita dworkinilaisten kasari-uhrifeministien jyrkimpiä väittämiä mutta ovat kiinnostuneita aihepiiristä muutenkin kuin välittömän tarpeentyydytyksen kannalta. Kanadassa ilmestyvän Cinema Sewer -lehden Robin Bougie on nostanut Tuote: naisen kakkossijalle Kanadan kovimpien eksploitaatioelokuvien listalleen: vain David Cronenbergin Videodrome menee ohi.

8. Orion: Parviaista odotellessa

yksint

Kalpea Jussi Parviainen katsoo lipunostajia Orionin katonrajassa olevassa julisteessa. Yrjönkadun Nordiassa ensi-iltansa saanut Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin (1990) on parisuhteessaan ja teatterin kentällä paitsioon joutuneen draamagurun monologi, jossa mustasukkaiset kostofantasiat ja yksityisestä yleiselle tasolle etenevät kirkkaat näkemykset vuorottelevat, vimmaisesti ja tehokkaan pelkistetysti. Jatko-osansa tavoin elokuva on vaikeasti nähtävissä, mikä on vain vahvistanut sen legendaarisuutta.

Shockpoint Orionin pitäisi oikeastaan tehdä erillinen Yksinteoin-kierros Eirassa NMT-puhelimen, järeän puukon ja Jumalan rakastajan käsikirjoituksen kanssa, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lauri Lehtinen

Hinku, Vinku ja “Citizen Cane”

Vuoden 1967 Moskovan elokuvajuhlien ohjelmistoa Suomesta ja Italiasta.

Vuoden 1967 Moskovan elokuvajuhlien ohjelmistoa Suomesta ja Italiasta.

Festivaaliraportit kuuluvat kunnon elokuvablogiin. Shockpoint Orion vierailee Moskovan elokuvajuhlilla 1967: teemme aikamatkan menneisyyteen kuten Hyvästi ihmisen kertojat. Ykköslähteenä on käytetty Martti Savon katsausta Kinolehdessä 6/1967.

Neuvostoliiton ja koko sosialistisen maailman isoin elokuvafestivaali järjestettiin viidennen kerran 5.-20. heinäkuuta 1967. Sota ja rauha -eepoksen kolmannen osan maailmanensi-illan sisältänyt ohjelmisto oli kohtalaisen Suomi-painotteinen: Heikki Partasen Käytöskukka-animaation Hinku, Vinku ja Suursyömäri pääsivät valkokankaalle Pioneeripalatsissa järjestetyssä lasten elokuvakilpailussa, Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja kilpaili pääpalkinnoista Kremlin Kongressipalatsissa ja lyhytelokuvasarjassa nähtiin Niilo Heinon Valtiovierailu Tunisiaan. Kilpasarjaan kuului myös ruotsalaista tuotantoa oleva “sisäisesti suomalainen” elokuva, Gunnar Mattssonin Prinsessa-romaanin filmatisointi.

Shockpoint Orionia kiinnostaa kuitenkin ennen muuta Italian kilpailuelokuva, Orionin Stranger Than Fiction -dokumenttisarjaa draamavahvistuksena täydentävä mondo-dokumenttimaakarin henkilökuva Pirun silmä (L’occhio selvaggio/The Wild Eye, 1967). Elokuvansa mukana Moskovaan saapui ohjaaja Paolo Cavara, joka oli aiemmin toiminut Mondo Canen ja Maailman naisten ohjaajatyöryhmässä Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin kera.

Pirun silmä on elokuva elokuvanteosta, mediakriittinen tutkielma ja todellisten henkilöiden inspiroima avainelokuva: ei Citizen Kane vaan “Citizen Cane”. Dokumenttiohjaaja Paolo (Philippe Leroy) kiertää pienen kuvausryhmänsä kanssa Saharasta kohti Vietnamia, kyynistä mediafilosofiaa julistaen:

Katselijat ovat sadisteja ja masokisteja. Kaunis tyttö ja kivääri saa heidän masokisminsa esille. Sama tyttö avuttomana tuo esiin sadismin. Ei ole hyviä tai huonoja elokuvia. On vain elokuvia, joissa joko on tai ei ole niitä tilapäisärsykkeitä, joiden avulla yleisö pystyy sulattamaan loputkin elokuvasta.

Maailma on Paololle kuin sensaatiotehdas, joka pitää saada tuottamaan elokuvallisia ärsykkeitä kuvausaikataulun mukaisesti. Ohjaaja manipuloi kaukaisten maiden väkeä mutta myös työtovereitaan ja tyttöystäväänsä saadakseen heistä irti elokuvaan sopivaa dramaattista tai outoa käytöstä. Myös oma itkeminen ja turpiin saaminen täytyy saada purkkiin.

Mitä Moskovassa tykättiin antisankarin seikkailusta, jonka ohjaaja oli taustaltaan eksploitaatiomiehiä? IMDb-tietokannan Pirun silmä -sivulta löytyy venäläiskäyttäjä “v-v-fiestan” festivaaliesityksen kuvaus, joka on ikuistettu myös Cinema Sewer Volume Two -kirjaan (FAB Press). V-v:n mukaan vastaanotto oli ylistävä ja Pirun silmän päätyttyä Kongressipalatsissa moskovalaisyleisö taputti Cavaralle seisaaltaan 35 minuuttia! Filmijuhlan varma voittaja näytti olevan tässä.

Käytöskukka puolestaan esitettiin Pioneeripalatsissa Kinolehden Martti Savon sanoin “salintäyteiselle ja erittäin kiitolliselle lapsiyleisölle”. Pikku pioneerit ottivat Hinku ja Vinku -sarjan pari kolme ensimmäistä episodia vastaan “miltei riemuiten”, mutta kun simppeli pala-animaatio jatkui jatkumistaan, lapsiyleisö “väsyi ja alkoi meluta”.

SIINÄ MISSÄ Käytöskukka tarjoaa korostetun selkeitä opetuksia, Pirun silmän moraali ja motiivit ovat ristiriitaisia ja herättävät kysymyksiä. Käsikirjoittajatiimistä löytyy arthouse-elokuvan raskasta tykistöä, kolmesti Oscar-ehdokkaana ollut Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin luottomies Tonino Guerra sekä ahkerasti elokuvattu kirjailija Alberto Moravia.

Philippe Leroyn esittämä Paolo muistuttaa vahvasti Jacopettia tai sitä julkista kuvaa, joka kohuohjaajalla oli 1960-luvun loppupuolella.  Varsinkin viha-rakkaussuhde Barbaraan (Delia Boccardo) sisältää selvät yhteydet Jacopettin ja näyttelijätär Belinda Leen romanssiin, joka loppui jälkimmäisen kuolemaan onnettomuudessa. Jacopetti piti elokuvaa persoonansa mustamaalauksena ja Cavaran kostona menneistä, mutta vuonna 2011 antamassaan haastattelussa hän kiisti koskaan katsoneensa sitä.

Päähenkilön nimi Paolo viittaisi toisaalta siihen, että kusipäinen päähenkilö saattaa olla myös Cavaran omakuva. Halusiko vähälle huomiolle jäänyt tekijä muistuttaa, että Mondo Cane ei ole vain Jacopettin luomus – olinhan siellä minäkin? Yrittikö hän ilmaista jonkinlaista katumusta Mondo Canen ja Maailman naisten tekemisestä ja ehkä omasta saman lajityypin soolo-ohjauksestaan I Malamondo?

Tällaisen eleen vilpittömyyttä voi epäillä, kuten Kirk Douglasin esittämää haaskalintujournalistia Billy Wilderin film noir -draamassa Tuhansien silmien edessä: lopuksi mies yrittää epätoivoisesti tarjota paljastusjuttua omasta häikäilemättömyydestään, kun muut kohuaiheet ovat menettäneet markkina-arvonsa.

CAVARA EI OSALLISTUNUT Mondo Cane 2:n (1963) ohjaamiseen ainakaan kreditoituna tekijänä, mutta Pirun silmä viittaa toistuvasti elokuvan puhutuimpaan kohtaukseen, buddhalaismunkin polttoitsemurhaan Saigonissa.

Aasian eri maissa Paolo yrittää vakuuttaa munkeille, että heidän kannattaa polttaa itsensä saadakseen näkyvyyttä aatteelleen ja koettaa tilata liekehtivää hengenmiestä paikallisilta fiksereiltä. Yrittikö myös Jacopetti tuottaa oikean polttoitsemurhan tällaisin keinoin? Kukapa tietää, mutta Mondo Cane 2:ssa nähdään vain lavastus: munkinkaapuinen statisti valelee itsensä öljyllä, mutta seuraavassa otoksessa tilalla roihuaa efektimies Carlo Rambaldilta tilattu nukkehahmo. Ehkä elokuvaa tulisi mainostaa “Alienin ja E.T:n tekijältä” -sloganilla.

Pirun silmä on tilinpäätös, jonka jälkeen Cavara ei olisi voinut enää palata mondo-dokumenttien tekemiseen kasvojaan menettämättä. (Käsikirjoittaja Alberto Moravia sen sijaan kirjoitti 1970-luvulla selostuksen raflaavaan alan teokseen Mondo Magic. )

Pirun silmän soundtrack-LP.

Pirun silmän soundtrack-LP.

Cavara jatkoi elokuvauraansa länkkärien, sotaelokuvien ja giallo-trillerien ohjaajana ja kuoli melko nuorena vuonna 1982. Hänen poikansa Pietro Cavara on jatkanut Cavaran ja toisten tekemisistä liikaa kunniaa ottaneen Jacopettin välistä katkeraa nokitusta mm. ylläpitämillään nettisivuilla.

Myös Wikipedian Paolo Cavara -sivu näyttää Cavara juniorin hengentuotteelta; englannin kieli on tunnistettavan huteraa ja Jacopettia mollaavan tekstin puolueellisuus koettelee tietokannan kriteerejä. Euroopan nuorison villityksiä kuvaava Cavara-elokuva I malamondo luokitellaan epämääräisesti “antimondoksi”, mikä antanee ymmärtää, että se olisi jotenkin genren tavanomaisten tarjousten yläpuolella. Netistä löytyvien otteiden ja arvioiden perusteella on kyseessä melko tyypillinen lajinsa tuote.

Pirun silmä on sen sijaan ainutlaatuinen tapaus, elokuva, joka olisi voinut syntyä vain Hyvästi Afrikan jälkimainingeissa, kun Jacopettin vihaaminen oli kansainvälinen muoti-ilmiö. 1960-luvun jälkeen teos painui unohdukseen ja harrastajapiirien harvinaiseksi herkuksi. Ihmisuhrit-niminen suomalainen VHS-julkaisu 1980-luvulta oli pitkään elokuvan lähes ainoa legitiimi kotitallenne.

Pirun silmä alias Ihmisuhrit (Western Video) kotivideomuodossa Suomen ensi-iltateatteri Bio Rexin edessä.

Pirun silmä alias Ihmisuhrit (Western Video) kotivideomuodossa Suomen ensi-iltateatteri Bio Rexin edessä.

Internetin kommentit valittelevat teoksen äärimmäistä harvinaisuutta, samoin Cinema Sewer 2 -kirjassa siteerattu italialaiskriitikko Alberto Pezzotta, jonka mukaan kyseessä on Peeping Tomin ja Cannibal Holocaustin välinen puuttuva rengas.

Pirun silmä ansaitsee huomiota myös varhaisena Vietnamin sodan kuvauksena, jota on poikkeuksellisesti filmattu paikan päällä Saigonissa – myös Francis Ford Coppola ja John Milius suunnittelivat tällaista Ilmestyskirja. Nytin käsikirjoitusvaiheessa sodan riehuessa, mutta pitkään venyneet kuvaukset tehtiin lopulta Filippiineillä.

VOI OLETTAA, että Moskovan festivaalilla Pirun silmä herätti innostusta paljastuksena länsimaiden vapaan tiedonvälityksen mädännäisyydestä ja valheellisuudesta. Onneksi meillä ei ole tällaista!

Juhlan päätöspäivänä ennakkosuosikille ei kuitenkaan herunut odotettuja palkintoja.

IMDb:n “v-v fiestan” julkaiseman kulissien takaisen huhun mukaan Sergei Jutkevitshin johtama tuomaristo olisi halunnut palkita Cavaran, mutta viime hetkellä jury taipui Kuubasta tulleeseen poliittiseen painostukseen. Ilmeisesti kuubalaiset eivät pitäneet italialaisten Vietnamin sotaa koskevista näkemyksistä.

Suomalaisten festivaalimenestys oli hieman parempi. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja palkittiin diplomilla, Käytöskukka lasten kilpailun diplomilla ja Prinsessan norjalainen tähti Grynet Molvig parhaana naisnäyttelijänä suomalaisen Seijan roolista.

Lauri Lehtinen

Mondo Cane 2 esitetään Orionissa 22. ja 25. tammikuuta klo 21:00, Pirun silmä 5. ja 15. helmikuuta klo 21:00.

Carl-Erik Creutz: Mannerheimin ja mondoelokuvien puhemies

women of

Hei, onko siinä kreivin puhetta vai ei? Onko lauantaina 18.1.2014 nähtävässä Maailman naiset -mondoelokuvassa (La donna nel mondo, 1963) Carl-Erik Creutzin suomenkielinen selostus vai ei?

Kysymys on riivannut Shockpoint Orionia päivästä toiseen, siitä asti, kun Mondo Cane – Tämä on maailma (1962) avasi Stranger Than Fiction -esityssarjan ja hurmasi Orionin katsojat huolitellulla, setämäisen charmantilla kotimaisella kertojaäänellään.

Suomalainen selostus – jota ei voi kuulla muualta kuin Suomi-Filmin vanhasta filmikopiosta – tuo uuden tason Gualtiero Jacopettin ja hänen ohjaajakumppaniensa tasapainoiluun hyvän ja huonon maun välillä.  Herrasmiehen ääni toimii vastapainona paikoin raadolliselle kuvastolle ja tavoittaa selostustekstin rivien väliin ladatun huumorin, joka voisi muuttua tympeäksi ja karkeaksi, mutta ei muutu.

Carl-Erik Creutz studiossa 1957. (Kuva: Yle)

Carl-Erik Creutz studiossa 1957. (Kuva: Yle)

Monet katsojat ja painetut lähteet vahvistavat, että kertoja on kreivi Carl-Erik Creutz (1911-2000), tyylitajustaan tunnettu Yleisradion pääkuuluttaja. Creutz, a.k.a. “Kruksi”, voitti neljä Telvis-patsasta Suomen suosituimpana radioäänenä ja pääsi 1900-luvun Suomi-viihteen kuningastehtävään eli Miss Suomi -kauneuskilpailun juontajaksi vuonna 1946.

Wikipedia kertoo, että kuuluttajan työssä oli myös vakavampaa sisältöä:

“Toisen maailmansodan tapahtumat liittyivät usein hänen kuulutuksiinsa. Hän muun muassa luki Mannerheimin pyynnöstä jatkosodan viimeisen päiväkäskyn.”

1980-luvulla Creutz luki tv:ssä 50 vuoden takaisia uutisia viikottaisessa retro-ohjelmassa. Kreivi oli myös Helsingin elokuvanharrastajille tuttu ääni, joka luetteli teatterien kulloisenkin ohjelmiston palvelevalla puhelinlinjalla. Mieleen on jäänyt, miten Creutz lausui Fritz Langin Metropoliksen (jota Mannerheimintien Studio 123 esitti kesällä 1985 Giorgio Moroderin “remix-versiona”) nimen ruotsalaisittain venyttäen: “Metruuppolis.

Creutz oli Arvi Lindiin vertautuva kansallinen instituutio, mies jonka puheisiin saattoi luottaa. Mutta uskottavuus voitiin kokea myös ongelmana, jos materiaalin ei katsottu sitä ansaitsevan. Peter von Bagh ottaa järeää pulttia Creutzin mondoelokuvien selostuksesta ensimmäisessä kirjoittamassaan elokuvakirjassa Elävältä haudatut kuvat (Tammi 1969).

Kolmannesta maailmasta välittäneeseen Huutomerkki-kirjasarjaan kuuluvassa teoksessa huutia saa erityisesti Hyvästi Afrikan “fasistinen näkemys”, jota huippuluokan kertoja tuntuu salakavalasti legitimoivan.

Ja kun kaikkea vielä kattaa Carl-Erik Creutzin eläytynyt kerronta, sanellaan elokuvan käsitykset ikään kuin jostain Korkeammalta.

Sensuurivaatimusten sijasta von Bagh esittää, että kiistanalaisen elokuvan yhteydessä pitäisi välittää myös muuta tietoa (kaiketi samaan malliin kuin hänen alustamassaan opiskelijanäytöksessä lokakuussa 1968). Citizen Peter ei kriitikkona yleensä tuijota yksittäistapauksia vaan käyttää kohteitaan esimerkkeinä isommista kuvioista. Niin tässäkin:

Jacopettin tapa välittää ja myydä asioita ei ole mikään poikkeus. Samat kiusaukset on kaikilla tiedonvälittäjillä: kilpailu korkeista katsojaluvuista on kova.

Suomi-Filmin Hyvästi Afrikka -mainos Kinolehdessä sisältää maininnan suomenkielisestä puheesta. (Kuva Hannu Riihimäen kokoelmasta.)

Suomi-Filmin Hyvästi Afrikka -mainos Kinolehdessä sisältää maininnan suomenkielisestä puheesta. (Kuva Hannu Riihimäen kokoelmasta.)

PIDIMME SIITÄ TAI EMME, Creutz siis selosti suomeksi elokuvat Mondo Cane – Tämä on maailma ja Hyvästi, Afrikka. Jälkimmäinen ääniraita tuntuu kadonneen, koska elokuvan yhtään kotimaista esityskopiota ei ole arkistoitu. Myöhemmistä Jacopetti-elokuvista Mondo Cane 2 jäi vaille täkäläistä teatterilevitystä (Stranger Than Fiction -esitys 22.1. on itse asiassa elokuvan Suomen ensi-ilta valkokankaalla) ja Hyvästi, ihmisessä puhutaan englantia.

(Muut Stranger Than Fiction -elokuvat, joissa on suomenkielinen selostus, ovat Maailman tabut ja Hellströmin kronikka.)

Mutta entä Maailman naiset; mistä saisimme tietää, onko siinä Creutzin puhetta? Shockpoint Orion ei ehdi mennä Orion-teatteriin junailemaan yksityistä ennakkonäytöstä asian selvittämiseksi. On turvauduttava KAVI:n tietopalveluun.

Tenho-tietokannan mukaan Suomi-Filmin arkistoon tallettamassa filmikopiossa on suomenkielinen selostus. Selviää, että Orionissa lauantaina nähtävä kopio on talletettu vuonna 1972 eli sen edellisestä esityksestä täytyy olla enemmän kuin 40 vuotta.

Tietokanta ja arkiston printtimateriaalit eivät kuitenkaan kerro, kuka selostaa Israelin naissoturien, Borneon ja Afrikan heimosiskojen, ruotsalaisten opiskelijamimmien ja muiden elokuvan kohteiden edesottamukset suomeksi.

Mysteeri syvenee.

Maailman naisten soundtrack-single.

Maailman naisten soundtrack-single.

SHOCKPOINT ORION soittaa Jussi Kohoselle, joka työskenteli 1960-luvulla Suomi-Filmillä monenlaisissa tehtävissä, tittelinään mainospäällikkö.

Huikean koti- ja ulkomaisen kontaktiverkoston luonut Kohonen toimi myös monissa muissa elokuvayhtiöissä. Sivistyneellä otteella hoidetusta elämäntyöstään Sodankylä-palkinnon 2013 saanut ikämies pyörittää yhä pientä klassikkoelokuvien filmikopioiden levitysfirmaa.

Lankapuhelin soi Kohosen asunnossa Helsingin Töölössä. Koti muistuttaa 1800-luvun venäläismestareihin erikoistunutta taidemuseota.

“Creutzista ei ole yhtään pahaa sanaa sanottavana”, Kohonen korostaa kuultuaan selostajan nimen. Hän kehuu kreiviksi kutsumansa Creutzin miellyttävää käytöstä ja vertaa tätä säveltäjä George de Godzinskyyn siinä, että kumpikaan ei kinunnut ylimääräisiä palkkioita.

Nykyiset radioäänet eivät valitettavasti kreiville pärjää: “Olen vanha äijä ja kauhistelen, miten he rääkkäävät suomea.”

Jussi Kohonen ja Anssi Mänttäri Hotelli Sodankylässä kesäkuussa 2013.

Jussi Kohonen ja Anssi Mänttäri Hotelli Sodankylässä kesäkuussa 2013.

KOHONEN KERTOO ostaneensa Mondo Canen Suomen-oikeudet.

“Se oli maailmanmenestys ja aika kallis, mutta ostin sen outright.”

Lukuisia kansainvälisiä elokuvantekijöitä henkilökohtaisesti tuntenut Kohonen muistaa tavanneensa Roomassa Gualtiero Jacopettin ja luonnehtii tätä  “hyvin älykkääksi”.

Dokumenttien suomeksi dubbaaminen oli Suomi-Filmin peruskäytäntö, joka Kohosen mukaan liittyi siihen, että firma teki niistä usein 16 mm -versioita ja levitti niitä kouluihin. (Mondoelokuvien kohdalla ikärajat ja opettajien toleranssin rajat lienevät kyllä estäneet opetusmateriaalina käytön!) Creutz ja Hilkka Helinä olivat yhtiön vakituiset selostajaäänet.

“Hän katsoi originaaliversion monta kertaa”, Kohonen muistelee mestarin valmistautumista Mondo Cane -urakkaan ja toteaa myös suomentajan olleen aika hyvä.

Kohostakin harmittaa, että Creutzin suomeksi selostama Hyvästi, Afrikka on jäänyt arkistoimatta ja kadonnut tyystin. “Se on sääli. Minun jälkeeni (Suomi-Filmille) tulleet eivät välittäneet ja tuhosivat filmejä hirveästi.”

Mutta Maailman naisistahan meidän piti puhua. Muistatko, äänitettiinkö Suomi-Filmillä myös siihen Carl-Erik Creutzin selostus?

“En tiedä, sitä minä en ole tuottanut”, Kohonen vastaa.

Äh, taas vesiperä. Mutta vastaus on silti hetki hetkeltä lähempänä.

Asia selviää Orionissa lauantaina 18. tammikuuta klo 21:00, kun Maailman naisten suomalainen Technicolor-filmikopio lähtee taas pyörimään projektorissa yli 42 vuoden tauon jälkeen, kenties viimeisen kerran missään. Kohta kannattaa pitää silmät ja korvat auki.

Lauri Lehtinen