Alaston ihminen: Pink Floydin ja Pekka Strengin yhteinen innoittaja?

body lp

Kuunteliko popmuusikko Pekka Streng ikinä Alaston ihminen -dokumentin (The Body, UK 1971) soundtrack-levyä Music from The Body?

Kysymys, jota voi pohtia elokuvan Orionin esityksiä odotellessa (16. & 19.4.), askarrutti rocktoimittaja Tapio Korjusta vuonna 1973 hänen valmistautuessaan kaikkien aikojen ainoaan Strengin (1948-1975) haastatteluun.

Strengin ehkä tunnetuimmassa saavutuksessa, Sisältäni portin löysin -kappaleessa, oli jotain samaa kuin Ron Geesinin ja Roger Watersin Alastomaan ihmiseen tekemissä oudoissa mutta seesteisissä sisäavaruusbiiseissä. Ne sisältävät sekä Watersin Pink Floyd -yhtyeen muusikoiden soittoa että monenlaisia ihmisääniä hengityksestä taputtamiseen ja pieremiseen; music from the body indeed.

Strengin Magneettimiehen kuolema -LP:stä vaikuttunut Korjus oli pohtinut mahdollisia Music from the Body -vaikutteita jo Musa-lehteen kirjoittamassaan arvostelussa.

Kun Streng suostui hänen haastattelupyyntöönsä kuukausien jahkailun jälkeen, toimittajalle avautui tilaisuus kysyä ujolta ja julkisuutta kaihtavalta “Magneettimieheltä”, oliko tässä tulkinnassa perää.

Haastattelu tapahtui Strengin kotitalossa Helsingin Jollaksessa helmikuun loppupuolella, sattumalta juuri ennen kuin Alaston ihminen sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa 2.3.1973. Soundtrack-albumi oli ilmeisesti löytänyt tiensä Suomeen hyvissä ajoin ennen elokuvaa. Tuntui epäilemättä todennäköisemmältä, että mahdollinen inspiraatio Sisältäni portin löysin -biisiin olisi löytynyt levyä kuuntelemalla kuin katsomalla Roy Battersbyn ohjaamaa merkillistä dokumenttia.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

ALASTON IHMINEN PERUSTUU tiedetoimittaja-tutkimusmatkailija Anthony Smithin kirjaan The Body (1968). Teoksen omintakeiset kulmat ihmiskehon ja -elämän mysteereihin ovat kiinnostaneet suurta yleisöä vuosikymmenestä toiseen.

1990-luvun lopulla Smithin kirjan pohjalta tehtiin BBC:n kansainvälinen hittisarja Löytöretki ihmiseen (The Human Body) ja uusia tv-sarjaan kytkettyjä painoksia ilmestyi monissa maissa. Suomessa Helsinki Media julkaisi bestsellerin nimellä Löytöretki ihmiseen.

Buumista huolimatta kirjan elokuvaversiota Alaston ihminen ei tuolloin nostettu unohduksesta, johon se oli 1970-luvun jälkeen vaipunut. Aikoinaan uraauurtavalla mikroskooppikuvauksella sekä sukupuoliyhdynnän dokumentoinnilla ja paljaalla pinnalla kohua herättänyt Roy Battersbyn ohjaus oli hävinnyt jakelusta vuosikymmenten ajaksi ja alkanut kartuttaa kadonneen klassikon mainetta.

Vetonauloihin kuuluva Watersin ja kumppanien musiikki saattoi osaltaan haitata elokuvan saatavuutta, mikäli sen oikeuksien arvo kasvoi samassa tahdissa kuin Pink Floydin suosio.

Valmistumisensa aikoihin Alastonta ihmistä markkinoitiin 1970-luvun elokuvabisneksen hengessä seksuaalisuutta karkeasti korostaen, Suomessa ruotsalaisen Rakkauden kieli -sarjan menestyksen imussa. Kyseessä on kuitenkin on erittäin monipuolinen fyysisen ihmisyyden kartoitus. Tekijöiden tarkoitusperistä voi tietysti löytää kaupallista huomiohakuisuutta, mutta ei heiltä voimakasta idealismiakaan puuttunut.

Dokumentin tuotti Ken Loachin läpimurtoteoksista tunnettu vasemmistohenkinen Kestrel Films. 1960-luvun lopussa yhtiö siirtyi Loachin tavoin tv-draamoista valkokangaselokuviin (ja tarvitsi hittiä). Ohjaaja Roy Battersby oli kaupallisen elokuva- ja tv-alan kovimpia aatteen miehiä. Trotskilainen kommunisti ei luopunut Workers Revolutionary Partyn jäsenkirjastaan edes BBC:n mustalle listalle joutumisen uhalla. Alastoman ihmisen toisena kertojaäänenä kuultava elokuvatähti Vanessa Redgrave kuului ohjaajan aktiivisiin puoluetovereihin.

Tekijöiden vasemmistolaisuus ilmenee dokumentin tavassa esitellä ihmiskehoa luokkatietoisesti työkaluna (1970-luvulla töiden paiskiminen koko kehon voimalla oli vielä melko tavallista) ja toisaalta osana modernia yhteiskuntaa, jossa saastuminen ja sodan uhka haittaavat elämän jatkumisen edellytyksiä.

VILPITTÖMÄN, PAIKOIN PAASAAVAN sanomallisuuden ohessa Battersbyn elokuva loihtii ihmisen biologiasta ihmisen psykedeliaa.

Toisin kuin Anthony Smithin kirjan myöhempi tv-sarjaversio, Alaston ihminen on selvästi isolle kankaalle ajateltu tajunnallinen elämys. Kehon sopukoihin sukeltava erikoiskamera löytää kosmisia näkyjä ja kaikkea säestää Watersin ja Geesinin hypnoottinen, herkkä ja hauska “biomusiikki”.

Biisilistalta löytyvät muun muassa seuraavat kappaleet: March Past of the Embryos, More Than Seven Dwarfs in Penis-LandDance of the Red Corpuscles, Piddle in Persplex ja Mrs Throat Goes Walking.

Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseen, siihen, joka kiinnosti jo vuoden 1973 Suomessa:

Kuunteliko Pekka Streng sikiömarsseja ja Penis-maan kääpiöiden musiikkia sun muita ennen oman psykedeelisen klassikkonsa säveltämistä?

Strengin kuoltua Soundissa 1/1978 ilmestyneessä Magneettimiehen jäljillä -jutussa Korjus muistelee vuoden 1973 tapaamista unohtamatta hetkeä, jolloin hän mainitsi muusikolle Music from The Bodyn ja kysyi:

“Oletko kuullut kyseistä levyä koskaan?”

“En”, Pekka Streng vastasi. Jokin Pink Floydin kappale kuului muusikon suosikkeihin, mutta Alaston ihminen -projekti ei vaikuttanut tutulta.

Korjus joutui myöntämään, että “taas meni kaikkitietävän kriitikon spekulaatiot pieleen”, kuten hän artikkelissaan toteaa.

Tai pieleen ja pieleen; ehkä Streng ja Roger Waters löysivät sisältään saman portin toisiaan kuulematta.

Lauri Lehtinen

Alaston ihminen (The Body) elokuvateatteri Orionissa ke 16.4. ja la 19.4. klo 21:00.

Jello Biafran elokuvailta suomalaiseen tapaan

Soundin Dead Kennedys -numerot 1/1981 ja 11/81. Jälkimmäisessä Juho Juntunen kirjoittaa: "Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!"

Soundin Dead Kennedys -numerot 1 & 11/1981. Sitaatti jälkimmäisestä: “Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!”

Jello Biafran eli Eric Reed Boucherin 1970-luvun lopun San Franciscossa perustama Dead Kennedys on jäänyt rockhistoriaan paitsi hardcore-punkin yhdysvaltalaisena pioneerina myös 1980-luvun alun suomalaisten ehdottomana suosikkina.

Se bändi on suositumpi Suomessa kuin missään muualla“, Soundi-lehden numeron 1/1981 pääkirjoitus summasi edeltänyttä rockvuotta koskeneen lukijaäänestyksen tulokset. (Ne olivat ilmeisesti vuotaneet Epe Heleniukselle ennen lehden ilmestymistä, sillä takasivulla Poko Rekordsin kokosivun ilmoituksessa Kennedyt, Hassisen Kone ja Eppu Normaali saavat levy-yhtiön onnittelut vaalivoitosta.)

Dead Kennedys voitti ulkomainen uusi kyky -sarjan ja tuli Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumillaan kolmanneksi sarjassa paras ulkomainen LP. Lisäksi Mr Biafra oli vuoden 1980 toiseksi ihanin ulkomainen ihminen ja kahdeksanneksi paras ulkomainen sanoittaja-säveltäjä. Holiday in Cambodia oli Soundin lukijoista vuoden toiseksi paras ulkomainen piisi (ei siis biisi vaan piisi) häviten ainoastaan David Bowien Ashes to Ashesille: kauas taakse jäivät muun muassa Pink Floydin Another Brick in the Wall, Bruce Springsteenin The River, Blondien Call Me, Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart

20 suosituimman ulkomaisen kappaleen listalta löytyy toinenkin Dead Kennedys -laulu: California über alles. Taltiointi siitä kuullaan ja nähdään Night Visions Shockpoint -festivaalin huipentavassa Romano Vanderbesin sensaatiodokumentissa Tämä on Amerikka osa 2 (This is America part 2), joka taisi olla Dead Kennedysin tavoin “suositumpi Suomessa kuin missään muualla”.

Tuntuu siis lähes loogiselta, että bändin muusikot näkivät Tämä on Amerikka osa 2:n juuri Suomessa. Elokuva niputtaa heidät yhteen Charles Mansonin, New Yorkin mutanttiviemärirottien, karatenunnien, Orgasmatron-kojeen ja kermakakkuja heittelevän viittasankari Captain Stickyn kanssa, kuten Jello Biafra saattoi todeta Helsingin Unioninkadulla 13.10.1981.

cambodia

KOKO DEAD KENNEDYS -ESTETIIKKA ja etenkin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumi muistuttaa vanhan liiton mondoelokuvia siinä, miten yltäkylläisyydessä rypevien amerikkalaisten löysäily rinnastetaan kolmannen maailman diktatuureihin, köyhyyteen ja väkivaltaan.

Piruilevan huumorin kyllästämä poliittisuus ei ollut pelkkää läppää: Yhdysvaltain molempia valtapuolueita tosissaan vastustanut Biafra pyrki San Franciscon pormestariksi ja myöhemmin Amerikan presidentiksi, siis esivaaleissa jossain opposition laitamilla.

Ensin mainittua kampanjaa kuvataan Tämä on Amerikka osa 2:ssa tavalla, joka on Jouni Hokkasen mukaan kohahduttanut jopa Pohjois-Koreassa. (Monissa kotimaisissa lähteissä ja tässäkin blogissa elokuvalle ilmoitettu valmistusvuosi 1977 on varmasti virheellinen, koska pormestarinvaalit pidettiin vasta 1979.)

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

BIAFRA JA KUMPPANIT esiintyivät Suomessa lokakuussa 1981, mistä rockjournalisti Juho Juntunen kirjoitti Soundiin vuoden toisen laajan Dead Kennedys -artikkelin (Soundi 11/1981).

Tiistaina 13.10.1981, päivänä ennen loppuunmyytyä Tavastian-keikkaansa, yhtye piti lehdistötilaisuuden Hotelli Seurahuoneen yökerhossa. Saatuaan Biafralta kehotuksen polttaa Grateful Dead -paitansa Juntunen kysyi Jellolta ja kumppaneilta, ovatko he nähneet Tämä on Amerikka osa 2:n.

Mondoelokuva oli tuolloin pyörinyt Suomen teattereissa hyvällä menestyksellä vuoden päivät, mutta Yhdysvalloissa se oli jokseenkin tuntematon.

San Franciscon punkkien mielenkiinto heräsi heti ja kohta hotellille tilattiin kaksi taksia elokuviin lähtöä varten. Rigoletto- ja Riviera-teattereissa Helsingin ensi-iltansa saanut Vanderbesin teos oli tuossa vaiheessa siirtynyt Alfa Romeoon Pitkänsillan läheisyydessä. Paikkaan, josta Aarno Laitinen kirjoitti Musta monopoli -kirjassa (Kustannusvaihe 1982):

Tuskin on sattuma, että Helsingin menestyvin pornoelokuvia esittävä teatteri sijaitsee SAK:laisten ammattiliittojen ja sosiaalidemokraattien puoluetoimiston naapurissa. Sosialistimaiden delegaatiot majoitetaan samoilla seuduilla oleviin hotelleihin.

Unioninkadun Alfa Romeo -teatterissa pyöri Tämä on Amerikka -elokuvien lisäksi Tämä on Aasia.

Alfa Romeo -elokuvateatteri toimi tässä talossa Unioninkadulla. Myös Tämä on Aasia kuului 1980-luvun alun ohjelmistoon.

Kapitalistivaltiosta saapuneen rockväen taksikyyti Seurahuoneelta, Rautatientorin laidalta Kamras Filmin grindhouseen (josta myöhemmin tuli älykköhenkisempi Bio New York) kulki taatusti Kaisaniemen kautta.

Juntusen reportaasin mukaan Dead Kennedys -tähdet ilahtuivat Tämä on Amerikka osa 2 -elokuvaa katsoessaan etenkin autopesulasta, jonka työntekijät putsaavat autoja paljaita rintojaan käyttäen. “Puhdas se on!”

KESKIVIIKKOILTANA Tavastialla Juho Juntunen tunsi ylpeyttä nuorisostamme, “joka tajusi Dead Kennedysin rajuuden, tarpeellisuuden ja tinkimättömyyden”.

Keikan eräs kohokohta koettiin, kun Biafra ilmaisi mielipiteensä Valkoisen talon isännästä repimällä Reagan-t-paitansa.

Laaja antipatia militaristisena koettua uutta presidenttiä kohtaan on voinut lisätä Dead Kennedysin suosiota etenkin Euroopassa. Oliko Tämä on Amerikka -elokuvien Suomen-sukseella samanlaisia taustoja? Ainakaan niissä ei ole yhteiskunnallista sanomaa eivätkä ne ole Biafran tapaisten vaihtoehtovaikuttajien puolella. Jello nyt on vain ollut tarpeeksi friikki Vanderbesin elokuvaan, halunnut näkyvyyttä ja saanut sitä osallistumalla eksploitaatiotuotantoon.

Elokuvasarjan mahtavassa suomalaisessa menestyksessä saattoi silti olla poliittisiakin vivahteita ja kylmän sodan kaikuja. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tuntuu olleen kysyntää Yhdysvaltain epäkohtien retosteluille, jotka eivät olleet virallista uutiskamaa eivätkä puolueellista propagandaa Neuvostoliiton leiristä, vaan suoraan USA:sta kuten Dead Kennedys.

Tämä on Amerikka osa 2.

Tämä on Amerikka osa 2.

VANDERBESIN ELOKUVAT saattoivat myös närkästyttää kovimpia Yhdysvaltain kannattajia.

Eräs heistä näki Tämä on Amerikka osa 2:n Tampereella ja esitti hieman hämmentyneitä tulkintoja Aamulehden 31.10.1980 julkaisemassa lukijakirjeessä.

Amerikka-sarjan ensimmäisen osan nähtyäni päätin oitis mennä katsomaan toisenkin osan, sillä eihän sitä tiedä, mitä ‘uutta’ Amerikassa tällä välin on tapahtunut“, nimimerkki Go America, go aloittaa palautteensa.

Pari riviä myöhemmin sama kirjoittaja tietää varmuudella, että Vanderbesin kuvaamia asioita Amerikassa ei ainakaan ole tapahtunut.

Tarkoituksena ei ole näyttää todellista kuvaa suurimmasta, rikkaimmasta ja kauneimmasta valtiosta vaan ainoastaan tyydyttää tietyn suppean poliittisen katsojaryhmän kulttuurilliset tarpeet. Missä käsittääkseni onkin onnistuttu erittäin hyvin.

Näin siis Tampereella. Mitä nämä “kulttuurilliset tarpeet” sitten ikinä ovatkaan, ne eivät jää tyydyttämättä Night Visions Shockpointissa, jossa elokuvasta esitetään sensuroimaton ja Suomessa ennennäkemätön ohjaajanversio.

Lauri Lehtinen

Tämä on Amerikka, osa 2 Night Visions Shockpointissa (elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki) sunnuntaiaamuna 2.3.2014 klo 05:00.

"Lihavien seksipalvelut" ja "autenttinen teloitus sähkötuolissa", elokuvamainos lupaa.  Kulttuurillisten tyydyttämistä á la Vanderbes...

“Lihavien seksipalvelut” ja “autenttinen teloitus sähkötuolissa”, elokuvamainos lupaa. Romano Vanderbes tyydyttää kulttuurillisia tarpeita laidasta laitaan.