Taru Bloodsucking Freaksin herrasta

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Vaaran merkki hoidettu, Yksinteoin hoidettu, Hellströmin kronikka hoidettu. Elokuvateatteri Orionin Stranger Than Fiction -esityssarjan viime vaiheet ovat olleet tapahtumarikasta ilotulitusta, eikä Apollo-elämäntyöpalkinnosta ilmoittava puhelu DocPointistakaan ehkä enää tulisi yllätyksenä.

Esityssarjassa on meneillään viikon hengähdystauko, joka tekee hyvää mutta saattaa silti tuntua pitkältä.

Cross-promootion hengessä Shockpoint Orion suosittelee teille paikkaansa yhteiskunnassa hakeville Stranger Than Fiction -ihmisille tähän väliin fiktioannosta Night Visions -organisaation vuotuisessa Back to Basics -kevätjuhlassa, tapahtumapaikkoina Bio Rex ja Kino Engel. Kyseessä on vuoden 2014 toinen Night Visions -festivaali, ensimmäinen oli Orionissa järjestetty Night Visions Shockpoint.

TÄRPPEJÄ? EI TARVITSE olla elokuvataiteen maisteri aavistaakseen, että Gareth Evansin toinen Raid-mäiskintä potkii kollektiivisesti innostuvan festivaaliyleisön joukossa eri tavalla kuin perusohjelmistossa, jossa se kohta nähdään.

Newyorkilaista Troma Entertainmentiä pitkään pyörittänyt, Helsingissä ennenkin hengannut ohjaaja-tuottaja Lloyd Kaufman on parasta, mitä Night Visions -keväällä on tekijävieraiden saralla tarjota.

Sekä omia halpatuotantoja että muualta poimittuja löytöjä ja maahantuonteja levittävän Troman taidefilosofiaa hallitsee farssimainen karnevalismi, monenlaisten genretuotteiden myyminen pöhköllä huumorilla tekijöiden tarkoitusperistä liikoja välittämättä. (Buddy Giovinazzon synkistelevä Vietnam-veteraanin kujanjuoksu Combat Shock (1984) on harvinaislaatuinen poikkeus läskiksi vetämisen säännöstä.)

Night Visions: Back to Basicsin “klassikko-osaston” eli vanhempien elokuvien valikoiman täky, Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks alias Incredible Torture Show (USA 1976), on tullut ohjelmistoon Troman kautta ja vieläpä 35 mm -filmikopiona. Elokuva on pellesadismissaan Troma-henkinen, mutta ei kuulu talon omiin tuotantoihin.

Antti ja Asko Alasen suomalaisittain uraauurtava kauhuelokuvan historia Musta peili (Valtion painatuskeskus 1985) tiivistää Bloodsucking Freaksin attraktiot seuraavasti:

Suuri Sardu vetää uskomatonta kidutusshowta, jossa toivehikkaita tähtösiä porataan päähän, käytetään tikkatauluina ja rääkätään niin, että heistä tulee aivottomia kannibaaleja.

Shockpoint Orion olettaa intuitiivisesti, että verevät luonnehdinnat ovat päätyneet printtiin todennäköisemmin Askon kuin Antin käden kautta.

BLOODSUCKING FREAKSIN HISTORIAN eräs taustahahmo on yhdysvaltalaisen elokuvajournalismin merkittävä enfant terrible Bill Landis (1958-2008), joka ansaitsee asemansa päivän päivityksen keskeisenä henkilönä.

Ulkoisesti suttuisen mutta näkemyksekkäästi laukoneen Sleazoid Express -julkaisun primus motor Landis oli 1980-luvun alussa Reedin innokas hehkuttaja ja myöhemmin ohjaajan häikäilemätön vastustaja.

Bill Landisin parhaat kirjoitukset (joita ei tätä nykyä ole julkisessa jakelussa), usein tiimityönä Jimmy McDonoughin kanssa syntyneet, eivät ole missään perinteisessä mielessä “hyviä elokuva-arvosteluja”. Ne ovat oudon kiehtovia väläyksiä kovilla aineilla höystetystä vaihtoehtoelämästä New Yorkin eksploitaatio- ja pornoelokuva-alan reunamilla.

Nuoren Landisin kirjoitusten johtomotiivi on hinku erottua nörteistä, jotka kohkaavat hirviöleffoista ja gore-efekteistä. Samalla kaikki kulttielokuvan hyväksytyt muodot tuntuvat yksi toisensa jälkeen kääntyvän ikävystyttävän normaaleiksi. Gonzokriitikon veri vetää elokuvamaailman todellisten tabualueiden kuten homoteinipornon pariin.

Jatkuvalla avoimuudellaan ja tylyllä huumorillaan lukijaa ravistelevan Landisin silmissä elokuvaharrastus on yleensä lähinnä katsojan seksuaalisten mieltymysten jatke. Landis esittää oman seksuaalisuutensa monien 1970-luvun miespuolisten seksisymbolien hengessä (Joe Dallesandrosta Marc Stevensiin valittuja rocktähtiä unohtamatta) rajatapauksena. Riittävän rajut kokemukset periaatteessa kenen tahansa kanssa kiinnostavat ja homoksi leimautuminen ei pelota, vaikka sekään ei ollut koko totuus.

Erikoisnumero "Ecco" (1985) oli Sleazoid Express -lehden legendaarisen 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

Erikoisnumero “Ecco” (1985) oli Sleazoid Express -lehden maineikkaan 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

BILL LANDISIN TIE VOYEURISTISTA EKSHIBITIONISTIKSI eli Times Squaren pornoteatterien vakioasiakkaasta s/m-henkisten hardcore-videoiden sivuroolien esittäjäksi sisälsi lyhyen yhteistyövaiheen ohjaaja Joel Reedin kanssa.

Joulukuussa 2008 sydänkohtaukseen kuollut Landis käsitteli kumppanuutta viimeisessä isommassa kirjallisessa teoksessaan, Sleazoid Expressin Reed-erikoisnumerossa, jonka hän tuotti vaimonsa Michelle Cliffordin kanssa 2005.

Kostomotiivilla kirjoitettu, kunnianloukkauksen rajoja reippaasti testaava ja lukukokemuksena pirullisen antoisa kopionivaska katosi nopeasti markkinoilta (mitä todennäköisimmin Reed uhkasi oikeustoimilla) ja päätyi keräilyharvinaisuudeksi.

Bloodsucking Freaks kiinnosti “Mr Sleazoidia” alkujaan siksi, että ennen Tromaa sitä oli levittänyt salaperäinen George Weiss, tuottajaveteraani vanhan liiton kinky-viihteen maailmasta; esimerkkejä back cataloguesta ovat Ed Woodin “transtutkielma” Glen or Glenda (1953), julma Olga-trilogia (1964-1969) ja käsittämättömästi Suomeen leikkaamattomana (!) rantautunut patologinen huippuharvinaisuus Smut Peddler alias Seksipaholainen (1965).

Ohjaaja Joel M. Reedin filmografian lyhyys (puoli tusinaa elokuvaa puolessa vuosisadassa) selittyy Landisin kirjoissa sillä, että Reed ei oikeastaan yritäkään tehdä elokuvia.

Elämäkertalehden mukaan “kulttiohjaaja” tienaa leipänsä houkuttelemalla show-alasta kiinnostuneita (uteliaita noviisinörttejä, bimbotähtösten perään kuolaavia keski-ikäisiä äijiä ja sankarirooleista haaveilevia nobodyjä) vireillä olevien projektien “tuottajiksi” ja pitää starttirahat itsellään.

Sleazoid Express kirjoittaa, että Bloodsucking Freaksin kuvauksissa Reed väitti kuvausryhmän palkkiorahojen joutuneen ryöstetyiksi ja piti ne itsellään.

Landis on itsekin mennyt ansaan: 1980-luvun alussa hän heitti hyvästit toimistotöille ja perusti Reedin kanssa Lanmore Films -filmiyhtiön. Tarkoitus oli levittää kauhu- ja karate-elokuvia New Yorkin tuolloin voimissaan olleisiin grindhouse-teattereihin ja tuottaa kauhukomedia nimeltä Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp.

Rahaa paloi mutta projektit eivät edenneet. Landis tunsi olevansa eksploitaation ytimessä väärällä tavalla, veti sijoittamansa summan nopeasti pois yhtiön tililtä ja laittoi rahat parempaan käyttöön hankkimalla kokaiini-heroiini-yhdisteitä.

Katkaistuaan välit epäluotettavaan kumppaniin hän alkoi soittaa Reedille elokuvaviittauksilla vittuilevia pilasoittoja eri numeroista. Tuolloisen kirjoittajakumppaninsa Jimmy McDonoughin kanssa hän jopa suunnitteli Reedille soitetuista puheluista koottua antologiakirjaa nimeltä The Caller.

Myös McDonoughin ja Landisin tiet erkanivat, kun (myöhemmin Neil Youngin, Russ Meyerin, Tammy Wynetten ja Andy Milliganin arvostetut elämäkerrat kirjoittanut) McDonough ideoi ja toteutti 1980-luvun viimeiseksi jääneen Sleazoid Expressin numeron. Varoitukseksi tarkoitettu teos kuvaa avainromaanimetodilla Landisin kaltaisen “Joe Mondayn” elokuvapakkomielteitä sekä uppoamista huumekierteeseen ja narsistiseen pornoiluun.

Mondoelokuvan mukaan nimetty Ecco – The Story of a Fake Man on 42nd Street (1985) on enemmän kuin underground-elokuvajournalismin helmi. Se on omanlaiseensa helvettiin johtavan miehisen näyttämisen halun pätevä läpileikkaus, jossa surulliset, hauskat ja pelottavat tasot asettuvat mestarillisesti sisäkkäin.

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1982). Natsizombi-haahuilu on kannen perusteella "USAN HUIPULTA".

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1981). Natsizombiaiheinen haahuilu on kannen perusteella “USAN HUIPULTA”.

BLOODSUCKING FREAKSIN päähän poraamiset, elävät tikkataulut ja aivokirurgiset kepposet houkuttelivat 1970-1980-luvun taitteessa äärimmäisyyksien etsijöiden lisäksi väkivaltaviihteestä poliittisesti loukkaantuneita naisasia-aktiiveja. Olivathan Suuren Sardun julmuuden teatterin uhrit lähinnä naisia.

New Yorkiin keskittynyt kohu oli pitkälti manipuloitu mediatemppu: teatterinomistaja Steve Hirsch houkutteli Women Against Pornography -ryhmän aktiiveja rähjäämään esityspaikan tienoille: näin sekä elokuva että naisten ihmisoikeudet saivat kaivattua huomiota, vaikka katsojalukujen boostaaminen jäi haaveeksi.

Night Visions voisi koettaa samanlaista tempausta, vaikken usko, ettei stadilaisia elokuvafeministejä saisi sunnuntaiyönä aamukolmelta (toinen näytös) sotajalalle edes vanha kunnon viholliskuva Deep Throat (1972).

Joel M. Reedin viimeiseksi elokuvaksi näyttää jäävän lupaavasti käynnistyvä, merkillisen aneemiseksi jämähtävä natsizombitutkielma Haudan takaa (Night of the Zombies, 1981).

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Yksikään ohjaushanke ei siis ole ottanut tulta 33 vuoden aikana, vaikka 1980-luvun alusta asti vireillä ollut Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp on IMDb:n mukaan aina vain tekeillä.

Valmistusvuodeksi ilmoitetaan 2014 eli kohta pitäisi tapahtua, mutta muut tekijä- ja ennakkotiedot ovat silmiinpistävän niukkoja. Jos on ylimääräistä rahaa taskussa, Reed löytyy Facebookista.

Lauri Lehtinen

Bloodsucking Freaks Kino Engelissä 12.4. klo 01:00 ja 13.4. klo 03:00.

Advertisements