Onko Sel8nne oikeasti Suomen katsotuin dokumentti?

sel8

JP Siilin ohjaama huippu-urheilijan henkilökuva Selänne, a.k.a. “Sel8nne“, todisti, että kiekkolegendan ystävät muodostavat ison ja uskollisen kohdeyleisön. 27.9.2013 ensi-iltansa saanut Selänne teki avausviikonlopustaan alkaen komeaa tulosta.

Kun Selänne sai enemmän katsojia kuin vuonna 2012 valmistunut luontoelokuva Metsän tarina (81 368 katsojaa), siitä tuli Suomen kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva. Siis Suomen elokuvateattereissa eniten katsottu suomalainen dokumentti. Menestys näytti jättävän taakseen myös genren ulkomaiset huiput.

“Kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa on Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004), joka sai 86 852 katsojaa”, kertoo Filmikamari.fi-sivuilla 15.10.2013 ilmestynyt tiedote.

Selänne -dokumentin odotetaan rikkovan myös Fahrenheit 9/11 –elokuvan ennätyksen tämän viikon aikana.”

Erinäiset maagiset luvut rikkoutuivat toisensa jälkeen ja väite kaikkien aikojen yleisöennätyksestä ilmestyi siellä sun täällä, muun muassa Maikkarin viihdesivuilla.

Suomen elokuvasäätiön vuositilaston mukaan Selänteellä on tätä nykyä 130 087 elokuvateatterikatsojaa, mikä on varmasti enemmän kuin muilla kotimaisilla dokumenteilla tai Michael Mooren pamfleteilla. Mutta hetkinen. Oliko Fahrenheit 9/11 “kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa” edes tuoreeltaan?

Maailmanlaajuisesti Fahrenheit 9/11 on kaikkien aikojen tuottoisimman dokumentin maineessa. Sen poikkeuksellinen menestys tuntuu synnyttäneen lähes mytologisia käsityksiä siitä, että ennen Mooren aikaa kukaan ei olisi tehnyt kaupallisesti suosittuja “yleisödokumentteja”; esimerkiksi Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina esitettiin pokkana tämäntapainen väite.

Jos joku dokumentti on suositumpi kuin Mooren Fahrenheit, niin sehän on sitten kaikkien aikojen suosituin, eikö?

Selänne-vertailussa ei kuitenkaan ole kyse maailmanennätyksistä vaan Suomen markkinoista ja pitkästä, osittain hämärästä historiasta. Katsojalukuja on mitattu nykymallin mukaisella avoimella tavalla noin 40 vuotta, eikä vanhempien ulkomaisten elokuvien menestyksestä välttämättä löydy tilastotietoa; emme pysty ainakaan kädenkäänteessä osoittamaan, paljonko suomalaiskatsojia vaikkapa Thor Heyerdahlin Kon-Tiki (1950) tai vuosikymmenestä toiseen teattereissa pyörinyt Walt Disneyn kestohitti Erämaa elää (Living Desert, 1953) saivat, vaikka heitä varmasti oli paljon.

ELOKUVAUUTISET.FI-SIVUSTO ON JULKAISSUT Suomen Elokuvasäätiöltä peräisin olevaa tietoa suomalaisista katsojaluvuista vuositilastoina, joista selviävät kaikkien vuodesta 1972 alkaen ensi-iltaan tulleiden elokuvien katsojamäärät.

Ensimmäisen kunnolla tilastoidun vuoden elokuviin Suomessa kuului Torgny Wickmanin kolmas sukupuolivalistuselokuva Rakkauden XYZ (Kärlekens XYZ, 1971) jonka muun muassa Internet Movie Database luokittelee dokumentiksi. Se on saanut (useamman vuoden aikana) yhteensä 142 000 katsojaa, mihin Michael Moorella on vielä matkaa ja niin on JP Siililläkin.

xyz

Wickmanin elokuva on jatkoa saman ohjaajan Rakkauden kielelle (Kärlekens språk, 1969), joka pysyi monen Suomen kaupungin elokuvaohjelmistossa legendaarisen pitkät ajat; katsojapotti on hyvin mahdollisesti isompi kuin jatko-osalla, sitä ei vain ole kokonaisuudessaan tilastoitu.

1970- ja 1980-luvun taitteessa nähdyt Romano Vanderbesin Amerikka-dokumenttielokuvat haastavat Selänne-ennätyksen selvemmillä lukemilla: Tämä on Amerikka (This is America, 1977) ja Tämä on Amerikka, osa 2 (This is America part 2, 1980) ovat Elokuvauutiset.fi:n vuositilastoissa dokumenteiksi mainittujen elokuvien ehdottomia kärkisuorittajia.

Vuoden 1978 ensi-illoista löytyvä Tämä on Amerikka keräsi sivuston mukaan Suomessa yhteensä 159 367 katsojaa.

Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneen Tämä on Amerikka osa 2:n virallinen kotimainen katsojaluku on 130 180 katsojaa (mikä ei sisällä elokuvan katsojia maaliskuun 2014 Night Visions: Shockpoint -festivaalilla).

Selänne ja Fahrenheit 8/11 joutuisivat siis palaamaan melko pitkälle teatterikierrokselle pärjätäkseen Torgny Wickmanin ja Romano Vanderbesin suurimmille hiteille.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

ROMANO VANDERBESIN USA-TRILOGIAN harvinainen päätösosa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Stranger Than Fiction -esityssarjan päätöselokuvana Orionissa lauantaina 26.4. Edeltäjiään heikommin vetänyt teos sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa 1992.

Tuossa vaiheessa kotimainen elokuva-ala ei ollut vielä unohtanut Vanderbesiä; Finnkino lennätti hollantilaissyntyisen tekijän valtiovierailulle Helsinkiin tapaamaan yleisön ja median edustajia.

Ihan oikein ohjaajalle, jonka saavutukset suomalaisten dokumenttikatsojien haalimisessa näyttävät edelleen ylittämättömiltä.

Vanderbesin luotettavuudesta ja taiteellisesta tasosta voi sanoa,  että puhutaan niistä joskus myöhemmin.

Lauri Lehtinen

Romano Vanderbes: Paljastuksia Amerikasta Orionissa la 26.4.  klo 21:00. Ainoa esitys.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla "Tämä on Amerikka osa 3", kuvassa VHS-kasetin kansi.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla “Tämä on Amerikka osa 3”, kuvassa VHS-kasetin kansi.

Antti Lindqvist: Enter the Gonzo Dragon

Näyttelijä Bruce Le ja elokuvakriitikko Antti Lindqvist kamppailevat Cannesissa toukokuussa 1982.

Näyttelijä Bruce Le ja elokuvakriitikko Antti Lindqvist kamppailivat Cannesissa toukokuussa 1982.

Menee hieman ohi omista projekteista, mutta menköön. Nyt Shockpoint Orion haluaa suositella sydäntään lähellä olevaa harvinaista dokumenttia ja muistaa sen ohjaajaa.

Elokuvakriitikko Antti Lindqvistin (1953-2013) ohjaama kollegansa Pertti Lumirakeen tyylitelty henkilökuva Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen (1990) esitetään Orionissa perjantaina 7 maaliskuuta yhdessä Lindqvistin käsikirjoittaman ja Pauli Pentin ohjaaman Pimeys odottaa -elokuvan (1985) kanssa. Näytös on osa elokuvatoimittaja Jukka Kangasjärven Lindqvistin muistoksi kokoamaa Hommage á Antti Lindqvist -sarjaa.

Elonet.fi-sivustolle kirjatun synopsiksen mukaan Mitä se mulle kuuluu on “Tragikoominen dokumenttielokuva, jonka päähenkilönä ja useille tahoille sinkoilevien teemojen dynamona on kriitikko ja multilahjakkuus Pertti Lumirae“.

Perusajatuksena on elokuvien tarjoamien illuusioiden näkeminen korvikkeena niille asioille, jotka elämä kaikessa pienuudessaan on ihmiseltä riistänyt. Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen ei olekaan elokuva Pertti Lumirakeesta, vaan aivan jostain muusta. Ehkä jonkinlaisesta hulluudesta? Häpeällinen tappio.

Pauli Pentti muisteli Lindqvistiä ja yhteisiä elokuvaharrastuksia Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan nekrologissa ja on lupautunut alustamaan myös Orionin esitystä.

Antti Lindqvistin Kävelykepin siemenet -romaanin etusivulla on entisen omistajan Aki Kaurismäen nimi.

Elokuvakerhojen liitto julkaisi Lindqvistin romaanin Kävelykepin siemenet. Etusivulla entisen omistajan Aki Kaurismäen signeeraus.

SHOCKPOINT ORIONIN TRIBUUTTI kriitikko-ohjaaja-kirjailija Antti Lindqvistille kunnioittaa edesmennyttä mestaria vähän eri sfäärissä. Tämänkertainen merkintä on tosipohjainen kasaritoimintaeepos. Keskiöön nostetaan toimittajan veijarihuumori ja muuan unohdettu kung fu -seikkailu.

Miljöö on vuoden 1982 Cannesin elokuvafestivaali, jossa Lindqvist edusti Katso-lehteä. Matkalla syntyi myös gonzoreportaasi Suomen elokuvakerhojen liiton Projektio-lehteen (3/1982).

Projektion artikkelinsa mukaan Lindqvist yli 20 elokuvaa katsottuaan ja pari Katso-juttua kirjoitettuaan päätti katsella maailmaa, päätyi Jerry Lewisin pressitilaisuudesta festivaalipalatsin lehdistökeskuksen baariin ja näki siellä “tutun pörröpään”.

Kiharapäinen Heikki Takkinen, “perusjoviaali” Pikku Kakkosen juontaja ja elokuvatuottaja, oli festivaalilla myymässä Mikko Niskasen Ajolähtöä.

Ulkoterassilla Takkinen ja Lindqvist alkoivat jututtaa “englantilaista kriitikotarta Jeannettea“. “Hän oli ottanut 60-luvulla ritolat Neukuista ja ihmetteli suureen ääneen meikäläisten sosialistisia näkemyksiä. Saimme kuitenkin kutsun tulla käymään hänen Lontoon asunnossaan.

Kattoterassin ulkolaidalla herrat menivät Air Francen kekkereihin, joissa katseet kiinnittyivät “minibikiniasuiseen naiseen, jonka pitkä, langanlaiha olemus kannatti kahta koripallon kokoista parafiinimuodostumaa“. Kyseessä oli Annie Ample -niminen strip tease -tähti. Lindqvist ja Takkinen seurasivat Annieta “päät veitikkamaisia mielteitä pursuillen” pari kerrosta alemmaksi. Siellä sijaitsi “Annien ja erinäisten karateotusten hengentuotteita kauppaavan, amerikkalaisen, mutta Hong Kongissa operoivan tuottajan myyntikioski“.

Itse moguli oli kuin suoraan 20-luvun Chicagon liituraitapiireistä tempaistu hikinen köriläs, joka varmasti kirjoitti etiikkansa yhdellä i:llä“, Lindqvist sanaili kuin suomalainen Philip Marlowe.

Nimiä ei mainita, mutta melko varmasti firma oli palatsin toisessa kerroksessa operoinut Spectacular Trading ja gangsterimainen tuottaja Dick Randall (1926-1996). Olemus ja assosiaatiot natsaavat: Randall oli Yhdysvalloista lähtenyt ja eri puolilla maailmaa (Rooma, Lontoo, Pariisi, Hongkong…) vaikuttanut ylikansallisten halpatuotantojen takapiru, jota on usein epäilty mafian edustajaksi ja rahanpesun ammattilaiseksi.

Dick Randall (keskellä) Challenge of the Tiger -elokuvan kuvauksissa, ympärillä filmitähdet Bruce Le ja Gordon Mitchell.

Oletettu “hikinen köriläs” Dick Randall elokuvan Challenge of the Tiger kuvauksissa. Vasemmalla ja oikealla action-tähdet Bruce Le ja Gordon Mitchell.

Randallin merkilliset produktiot yhdistävät penninvenytystä ja populaarielokuvan formaattien venyttämistä dadan puolelle. Oudosti vetävien pikkuelokuvien, jossa voi tapahtua mitä tahansa, lista on pitkä. On ilotyttömurhia tutkivan Humphrey Bogartin näköisen poliisin tarina Bogeyman and the French Murders. On luolamiesten ja monsterien örvellystä underground-henkisesti tarjoava goottipläjäys Frankenstein’s Castle of Freaks. On Alienin ja E.T:n aineksia sekoittava Extra Terrestrial Visitors, joka tuntuu mielipuolisesti kosiskelevan sekä kasarikauhun peruskuluttajia että pikkulapsia…

Nämä ja monet muut teokset ovat hieman liian absurdeja ollakseen perinteisessä mielessä kaupallisia. Ei olisi yllätys, jos ne paljastuisivat järjestäytyneen rikollisuuden rahavirtojen alkuperää peitteleviksi kulisseiksi, olematta pelkästään sitä: tietty vinksahtanut viihdyttämisen ilo ja mielikuvitus kuuluvat Randallin tavaramerkkeihin.

Takkinen ja Lindqvist ryhtyivät “pokerina hieromaan miehen kanssa seksi- ja väkivaltakauppoja“. 5000 dollarilla he olisivat saaneet minkä tahansa kioskin elokuvan täydet Pohjoismaiden oikeudet teatteri-, video- ja tv-levitykseen, mutta eivät tietenkään olleet tosissaan ostoksilla.

Dick Randall -projekteja Cannesissa 1982. Electric Man -elokuvaa ei koskaan tehty, Pieces jäi aikakirjoihin slasher-kauhun kahjoimpana saavutuksena.

Dick Randallin projekteja Variety-lehden vuoden 1982 Cannes-numerossa. Electric Man jäi tekemättä, Pieces jäi aikakirjoihin slasher-kauhun kahjoimpana saavutuksena.

Katselimme kioskin takahuoneessa verhojen takana asiankuuluvasti videolta Roomassa kuvattua karate-elokuvaa, jossa luuvitoset rusahtelivat ja veri pärskyi kuin uutterassa teurastamossa“, Antti Lindqvist kertoo.

Oletettavasti elokuva oli Rooman, Pariisin ja Kaukoidän välillä poukkoileva Ninja iskee takaisin (Ninja Strikes Back, 1982), jossa parannuksen tehnyt kung fu -gangsteri kamppailee ninjaorganisaatiota ja pahisten syndikaattia vastaan verta ja luita säästämättä. Pääosassa on pitkätukkainen Bruce Lee -imitaattori Bruce Le, fyysisesti suorituskykyinen kung fu -tähti, jonka tyyliin kuuluu oikean Leen intensiivisten eleiden robottimainen toistaminen ja samanlainen ruumiinrakenne.

Randall esiintyy itsekin räiskyvässä mutta unenomaisen vajaassa elokuvassa, samoin kuin hänen vaimonsa Corliss Randall, joka on kreditoitu nimellä “Chick Norris“. Siis Chick Norris.

Ninja Strikes Back, a.k.a. Bruce contre attaque.

Ninja iskee takaisin, a.k.a. Bruce contre attaque. Aidon Bruce Leen elokuvien Ranskan levittäjä René Chateau vertasi vähäisempää Brucea väärennettyyn Rolexiin.

MIKÄ PARASTA, PÄÄTÄHTI BRUCE LE oli itsekin Cannesissa ja tupsahti mestoille.

Puolitoistametrinen Le oli klooni pari vuotta sitten autuaammille tatameille siirtyneestä Bruce Leestä, joka loi koko karate- ja kung fu -filmiteollisuuden. Piskuinen, ehtimiseen lyhythihaisen paitansa paljastamia hauiksia pullisteleva poju kertoi ylpeänä treenaavansa 5-6 tuntia päivässä ja ryystävänsä silloin tällöin käärmeellisen juuri tappamansa kobran verta alan kiemuroissa pysyäkseen.

Randallin kioskin luona palloili myös itse agentti 00 eli Weng Weng, (1957-1992, oikea nimi Ernesto de la Cruz). Filippiiniläisen nollabudjetin agenttikomedian Erittäin lyhyt (For Y’ur Height Only, 1981) tähti on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan elokuvahistorian lyhytkasvuisin pääosanesittäjä.

Joku cinefiili voisi muotoilla, että Eddie Nicartin ohjaama Erittäin lyhyt suhtautuu lyhytkasvuisten ongelmanratkaisukykyyn optimistisemmin kuin Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa, mutta mikään poliittisen korrektiuden riemuvoitto se ei ole. Dick Randall levitti länsimaissa elokuvaa, joka on mentaalisesti samaa osastoa kuin hänen omat tuotantonsa.

Cannesissa Weng Weng pakotti suomalaiset “jo kättelyvaiheessa kyykkyasentoon“.

Tämä 22-vuotias, noin 80-senttinen tähti on ansainnut miljoonaomaisuuden James Bondia parodioivien agenttifilmien taskukokoisena sankarina“, Antti Lindqvist kirjoitti näyttelijästä (jonka omaisuus tuskin oli hirveän vauras muuten kuin Filippiinien standardeilla).

Emme kuulleet hänen koskaan puhuvan sanaakaan, ainoastaan outoa, ikään kuin ulkoavaruudesta lähetettyä vikinää purkautui pikkumiehen naskalihampaiden välistä hänen punnerrellessaan kahden sormen varassa lattialla managerinsa käskystä.

Weng Weng elokuvassa Erittäin lyhyt (For Y'ur Height Only).

Agentti 00 (Weng Weng) rentoutuu elokuvassa Erittäin lyhyt (For Y’ur Height Only).

Uskomattomasta kohtaamisesta piti saada valokuvia, joita varten Heikki Takkinen, Bruce Le, Antti Lindqvist ja Weng Weng menivät festivaalipalatsin ylätasanteelle poseeraamaan. Antti riisui paitansa kung fu -matsia varten ja Weng Weng nosti minikokoisen nyrkkinsä ilmaan yhdessä suomalaisherrojen kanssa.

NINJA ISKEE TAKAISIN ja Erittäin lyhyt löysivät pohjoismaiset ottajat Cannesista tai muualta; ainakin ne olivat 1980-luvun keskivaiheilla ilmaantuneet myös Suomen videovuokraamojen hyllyihin.

On ehkä kliseinen mutta oikea havainto, että Cannesin hämärimmän kioskin perällä katsotut kummajaiset ovat kestäneet aikaa paremmin kuin monet festivaalin virallisen palkintosarjan arvoteokset.

Etenkin edesmenneestä Weng Wengistä on kehkeytynyt, öh, iso kansainvälinen kulttihahmo, joka on inspiroinut rap-musiikkia, Weng’s Chop -elokuvalehden ja netissä haalitulla joukkorahoituksella tuotetun perusteellisen fanidokumentin Search for Weng Weng (2013). Niin, kuka nyt haluaisi olla tukematta sankarillista kääpiöagenttia.

Sympaattisuudestaan huolimatta nämä 2000-luvun retroilut ovat pohjimmiltaan hiukan jälkijättöisiä nörttijuttuja. Kiitos Lindqvistin ja Takkisen, Suomi oli Weng Weng -ilmiön ytimessä jo silloin kun todellinen kansainvälinen läpimurto tapahtui.

Lindqvist tosin kirjoitti, että olisi mieluummin pullistellut Annie Amplen kuin itämaisten toimintajannujen seurassa.

Antti Lindqvist, Weng Weng ja Heikki Takkinen Cannesissa.

Antti Lindqvist, Weng Weng ja Heikki Takkinen Cannesissa.

MYÖS LINDQVISTIN ESIKOISOHJAUS Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen etenee loppuvaiheissaan Cannesiin, jossa Pertti Lumirae kävelee punaisella matolla ja kastetaan valtameren aaltoihin.

Lumirae on Lindqvistin lailla monialainen kulttuurihenkilö, jolta ei sankariboheemin sädekehää puutu. Shockpoint Orion nostaa hattua tällekin konkarille, jo Stranger Than Fiction -sarjan päätöselokuvan, Romano Vanderbesin Paljastuksia Amerikasta -mondopläjäyksen mielenkiintoisen pohdinnan ansiosta.

Lumirakeen ensi-iltakritiikin (Demari 7.2.1992) mukaan elokuva on tirkistelyyn taipuvainen, mutta toisaalta:

Ehkä onkin niin, että Vanderbes juuri tällä kantaa ottamattomalla viileydellä pääsee ulottuvuuksiin, joihin klassisen dokumentin kantaaottavuus ja sitoutuminen ei koskaan yllä. Ehkä Paljastuksia Amerikasta onkin mestariteos“, Lumirae kirjoittaa.

Tirkistelyä vai mestariteos, se nähdään Stranger Than Fiction -sarjan loppunäytöksessä lauantaina 26.4.2014.

Sitä ennen on hoidettava pari muuta juttua, Night Visions Shockpoint -maratoni etunenässä. Tervetuloa elokuviin, jotka eivät toistu.

Lauri Lehtinen

Romolo Marcellini: Maailman tabut (Taboos of the World/I tabú, 1963).

Romolo Marcellini: Maailman tabut (Taboos of the World/I tabú, 1963).

Jello Biafran elokuvailta suomalaiseen tapaan

Soundin Dead Kennedys -numerot 1/1981 ja 11/81. Jälkimmäisessä Juho Juntunen kirjoittaa: "Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!"

Soundin Dead Kennedys -numerot 1 & 11/1981. Sitaatti jälkimmäisestä: “Dead Kennedys aloitti komeasti Soundin kiertuesarjan. Muistat kai, että tuomme pian Motörheadin Helsinkiin!”

Jello Biafran eli Eric Reed Boucherin 1970-luvun lopun San Franciscossa perustama Dead Kennedys on jäänyt rockhistoriaan paitsi hardcore-punkin yhdysvaltalaisena pioneerina myös 1980-luvun alun suomalaisten ehdottomana suosikkina.

Se bändi on suositumpi Suomessa kuin missään muualla“, Soundi-lehden numeron 1/1981 pääkirjoitus summasi edeltänyttä rockvuotta koskeneen lukijaäänestyksen tulokset. (Ne olivat ilmeisesti vuotaneet Epe Heleniukselle ennen lehden ilmestymistä, sillä takasivulla Poko Rekordsin kokosivun ilmoituksessa Kennedyt, Hassisen Kone ja Eppu Normaali saavat levy-yhtiön onnittelut vaalivoitosta.)

Dead Kennedys voitti ulkomainen uusi kyky -sarjan ja tuli Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumillaan kolmanneksi sarjassa paras ulkomainen LP. Lisäksi Mr Biafra oli vuoden 1980 toiseksi ihanin ulkomainen ihminen ja kahdeksanneksi paras ulkomainen sanoittaja-säveltäjä. Holiday in Cambodia oli Soundin lukijoista vuoden toiseksi paras ulkomainen piisi (ei siis biisi vaan piisi) häviten ainoastaan David Bowien Ashes to Ashesille: kauas taakse jäivät muun muassa Pink Floydin Another Brick in the Wall, Bruce Springsteenin The River, Blondien Call Me, Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart

20 suosituimman ulkomaisen kappaleen listalta löytyy toinenkin Dead Kennedys -laulu: California über alles. Taltiointi siitä kuullaan ja nähdään Night Visions Shockpoint -festivaalin huipentavassa Romano Vanderbesin sensaatiodokumentissa Tämä on Amerikka osa 2 (This is America part 2), joka taisi olla Dead Kennedysin tavoin “suositumpi Suomessa kuin missään muualla”.

Tuntuu siis lähes loogiselta, että bändin muusikot näkivät Tämä on Amerikka osa 2:n juuri Suomessa. Elokuva niputtaa heidät yhteen Charles Mansonin, New Yorkin mutanttiviemärirottien, karatenunnien, Orgasmatron-kojeen ja kermakakkuja heittelevän viittasankari Captain Stickyn kanssa, kuten Jello Biafra saattoi todeta Helsingin Unioninkadulla 13.10.1981.

cambodia

KOKO DEAD KENNEDYS -ESTETIIKKA ja etenkin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumi muistuttaa vanhan liiton mondoelokuvia siinä, miten yltäkylläisyydessä rypevien amerikkalaisten löysäily rinnastetaan kolmannen maailman diktatuureihin, köyhyyteen ja väkivaltaan.

Piruilevan huumorin kyllästämä poliittisuus ei ollut pelkkää läppää: Yhdysvaltain molempia valtapuolueita tosissaan vastustanut Biafra pyrki San Franciscon pormestariksi ja myöhemmin Amerikan presidentiksi, siis esivaaleissa jossain opposition laitamilla.

Ensin mainittua kampanjaa kuvataan Tämä on Amerikka osa 2:ssa tavalla, joka on Jouni Hokkasen mukaan kohahduttanut jopa Pohjois-Koreassa. (Monissa kotimaisissa lähteissä ja tässäkin blogissa elokuvalle ilmoitettu valmistusvuosi 1977 on varmasti virheellinen, koska pormestarinvaalit pidettiin vasta 1979.)

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

Riviera Harjukadulla oli Tämä on Amerikka osa 2:n toinen Helsingin ensi-iltateatteri.

BIAFRA JA KUMPPANIT esiintyivät Suomessa lokakuussa 1981, mistä rockjournalisti Juho Juntunen kirjoitti Soundiin vuoden toisen laajan Dead Kennedys -artikkelin (Soundi 11/1981).

Tiistaina 13.10.1981, päivänä ennen loppuunmyytyä Tavastian-keikkaansa, yhtye piti lehdistötilaisuuden Hotelli Seurahuoneen yökerhossa. Saatuaan Biafralta kehotuksen polttaa Grateful Dead -paitansa Juntunen kysyi Jellolta ja kumppaneilta, ovatko he nähneet Tämä on Amerikka osa 2:n.

Mondoelokuva oli tuolloin pyörinyt Suomen teattereissa hyvällä menestyksellä vuoden päivät, mutta Yhdysvalloissa se oli jokseenkin tuntematon.

San Franciscon punkkien mielenkiinto heräsi heti ja kohta hotellille tilattiin kaksi taksia elokuviin lähtöä varten. Rigoletto- ja Riviera-teattereissa Helsingin ensi-iltansa saanut Vanderbesin teos oli tuossa vaiheessa siirtynyt Alfa Romeoon Pitkänsillan läheisyydessä. Paikkaan, josta Aarno Laitinen kirjoitti Musta monopoli -kirjassa (Kustannusvaihe 1982):

Tuskin on sattuma, että Helsingin menestyvin pornoelokuvia esittävä teatteri sijaitsee SAK:laisten ammattiliittojen ja sosiaalidemokraattien puoluetoimiston naapurissa. Sosialistimaiden delegaatiot majoitetaan samoilla seuduilla oleviin hotelleihin.

Unioninkadun Alfa Romeo -teatterissa pyöri Tämä on Amerikka -elokuvien lisäksi Tämä on Aasia.

Alfa Romeo -elokuvateatteri toimi tässä talossa Unioninkadulla. Myös Tämä on Aasia kuului 1980-luvun alun ohjelmistoon.

Kapitalistivaltiosta saapuneen rockväen taksikyyti Seurahuoneelta, Rautatientorin laidalta Kamras Filmin grindhouseen (josta myöhemmin tuli älykköhenkisempi Bio New York) kulki taatusti Kaisaniemen kautta.

Juntusen reportaasin mukaan Dead Kennedys -tähdet ilahtuivat Tämä on Amerikka osa 2 -elokuvaa katsoessaan etenkin autopesulasta, jonka työntekijät putsaavat autoja paljaita rintojaan käyttäen. “Puhdas se on!”

KESKIVIIKKOILTANA Tavastialla Juho Juntunen tunsi ylpeyttä nuorisostamme, “joka tajusi Dead Kennedysin rajuuden, tarpeellisuuden ja tinkimättömyyden”.

Keikan eräs kohokohta koettiin, kun Biafra ilmaisi mielipiteensä Valkoisen talon isännästä repimällä Reagan-t-paitansa.

Laaja antipatia militaristisena koettua uutta presidenttiä kohtaan on voinut lisätä Dead Kennedysin suosiota etenkin Euroopassa. Oliko Tämä on Amerikka -elokuvien Suomen-sukseella samanlaisia taustoja? Ainakaan niissä ei ole yhteiskunnallista sanomaa eivätkä ne ole Biafran tapaisten vaihtoehtovaikuttajien puolella. Jello nyt on vain ollut tarpeeksi friikki Vanderbesin elokuvaan, halunnut näkyvyyttä ja saanut sitä osallistumalla eksploitaatiotuotantoon.

Elokuvasarjan mahtavassa suomalaisessa menestyksessä saattoi silti olla poliittisiakin vivahteita ja kylmän sodan kaikuja. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tuntuu olleen kysyntää Yhdysvaltain epäkohtien retosteluille, jotka eivät olleet virallista uutiskamaa eivätkä puolueellista propagandaa Neuvostoliiton leiristä, vaan suoraan USA:sta kuten Dead Kennedys.

Tämä on Amerikka osa 2.

Tämä on Amerikka osa 2.

VANDERBESIN ELOKUVAT saattoivat myös närkästyttää kovimpia Yhdysvaltain kannattajia.

Eräs heistä näki Tämä on Amerikka osa 2:n Tampereella ja esitti hieman hämmentyneitä tulkintoja Aamulehden 31.10.1980 julkaisemassa lukijakirjeessä.

Amerikka-sarjan ensimmäisen osan nähtyäni päätin oitis mennä katsomaan toisenkin osan, sillä eihän sitä tiedä, mitä ‘uutta’ Amerikassa tällä välin on tapahtunut“, nimimerkki Go America, go aloittaa palautteensa.

Pari riviä myöhemmin sama kirjoittaja tietää varmuudella, että Vanderbesin kuvaamia asioita Amerikassa ei ainakaan ole tapahtunut.

Tarkoituksena ei ole näyttää todellista kuvaa suurimmasta, rikkaimmasta ja kauneimmasta valtiosta vaan ainoastaan tyydyttää tietyn suppean poliittisen katsojaryhmän kulttuurilliset tarpeet. Missä käsittääkseni onkin onnistuttu erittäin hyvin.

Näin siis Tampereella. Mitä nämä “kulttuurilliset tarpeet” sitten ikinä ovatkaan, ne eivät jää tyydyttämättä Night Visions Shockpointissa, jossa elokuvasta esitetään sensuroimaton ja Suomessa ennennäkemätön ohjaajanversio.

Lauri Lehtinen

Tämä on Amerikka, osa 2 Night Visions Shockpointissa (elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki) sunnuntaiaamuna 2.3.2014 klo 05:00.

"Lihavien seksipalvelut" ja "autenttinen teloitus sähkötuolissa", elokuvamainos lupaa.  Kulttuurillisten tyydyttämistä á la Vanderbes...

“Lihavien seksipalvelut” ja “autenttinen teloitus sähkötuolissa”, elokuvamainos lupaa. Romano Vanderbes tyydyttää kulttuurillisia tarpeita laidasta laitaan.

Matti Apunen: Romano Vanderbes ei ole kiiluva maanikko

Paljastuksia Amerikasta -retroilua elokuvan Suomen ensi-iltateatterin Formian paikkeilla parikymmentä vuotta myöhemmin. Romano Vanderbes kävi täällä!

Shockpoint Orionin Paljastuksia Amerikasta -kunnianosoitus elokuvan Suomen ensi-iltateatterin Formian paikkeilla, parikymmentä vuotta Romano Vanderbesin vierailun jälkeen.


Romano Vanderbes ei ole kiiluvasilmäinen maanikko vaan hyvin suittu bisnesmies”, Matti Apunen kirjoitti Aamulehdessä helmikuussa 1992.

Tuleva Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja ja tuolloinen kulttuuritoimittaja tapasi Vanderbesin Helsingissä, jossa mondoelokuvista Tämä on Amerikka (This is America, 1976) ja Tämä on Amerikka osa 2 (This is America part 2, 1977) tunnettu elinkeinon harjoittaja kävi puffaamassa trilogiansa päätososaa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990).

Kiiluvasilmäinen maanisuus olisi sopinut ohjaajalle, jonka teos toi esille “asehullujen messut, Ku Klux Klanin kesäleirit lapsille, nekrofiilien juhlat ja fundamentalistiseurakunnan joka hirttää ja polttaa joka vuosi joulupukin”, kuten Apunen luetteli Aamulehden ilmiöjutussaan Täyttä mondoa! (AL 7.2. 1992).

Vanderbes ei kuitenkaan ollut yhtä friikki kuin elokuvansa: “Hän vastaa liiankin asiallisesti kun kysytään, ja helsinkiläisen keskustaravintolan liikemieskasvustossa hän ei erotu naapureistaan.”

Pirun silmän jazzpainotteinen soundtrack on Gianni Marchettin säveltämä.

Pirun silmän jazzpainotteinen soundtrack on Gianni Marchettin säveltämä.


Pirun silmä: Out of Africa Addio?

Jonkin hyvin erikoisen elokuvan näkeminen herättää usein katsojassa kysymyksiä siitä, millaiset ihmiset ovat kaiken takana ja mitä heidän mielessään on liikkunut. Dokumentin kohdalla voi olla syytä myös pohtia, millä keinoin epätavallisia aiheita on päästy kuvaamaan ja onko niitä edes olemassa elokuvan ulkopuolella.

Paolo Cavaran Pirun silmä (L’occhio selvaggio, 1967) koettaa vastailla 1960-luvun mondodokumenttien (joita Cavara itsekin ohjasi) herättämiin kysymyksiin olematta itse dokumentaari. Harvinaisen, Ruotsin elokuva-arkistosta scope-filmikopiona löytyneen elokuvan viimeinen Stranger Than Fiction -näytös on Orionissa lauantaina 15.2. Sensuroimattoman, upealta näyttävän arkistoprintin paikallistaminen oli sarjan esivalmistelun kohokohtia, energisoiva osasten loksahtaminen paikalleen.

Pirun silmä kertoo maailmaa kiertävästä dokumenttiohjaaja Paolosta (Philippe Leroy), jossa on nähty sekä Cavaran että Gualtiero Jacopettin piirteitä. Matti Apusen kohtaaman Romano Vanderbesin tavoin mies vaikuttaa asialliselta ja ammattimaiselta tyypiltä, mutta on myös kunnianhimon riivaama pyrkyri, joka suhtautuu kaikkiin kanssaihmisiin pelkkinä välikappaleina eikä peittele tätä.

Elokuvan “henkilöhistoriasta” löytyy Cavaran ja Jacopettin välirikko, joka ilmeisesti sai alkunsa Jacopettiin julkisuudessa henkilöityneen Mondo Cane -projektin valmistumisen aikoihin. Menestysdokumentin vähiten tunnettu ohjaaja Cavara herätti myöhemmin kohua väittämällä Jacopettin pakottaneen Hyvästi, Afrikan (Africa addio, 1966) kuvauksissa kongolaisia palkkasotureita tappamaan sotavankeja. Cavara ei käynyt Kongossa, ainoastaan leikkauspöydän ääressä. Viranomaiset takavarikoivat kaiken mahdollisen kuvamateriaalin, mutta eivät löytäneet todisteita sotarikostuotannosta filmikeloilta eivätkä Afrikasta.

Juridisesta syyttömyydestään huolimatta Jacopetti leimautui pahamaineiseksi hahmoksi, johon lehdistö ja demokratia-aktivistit saattoivat nimitellä monenlaisilla taantumuksellisuuden tai kelvottomuuden käsitteillä: rasisti, fasisti, sovinisti, alaikäisiin sekaantuja, rattijuoppo…

Pirun silmä kuvaa päähenkilönsä toimintaa paljon lakonisemmin ja kiihkottomammin kuin 1960-luvun printtimedia ja poliittiset liikkeet Jacopettia. Elokuva sisältää muutamia suoria viittauksia Hyvästi Afrikkaann, mutta ne sijoittuvat Vietnamin sodan aikaiseen Saigoniin. Eräässä jaksossa Paolo “ohjaa” teloitusta ja järjestää, että se hoidetaan kuvauksellisesti otollisinta seinää vasten. Aiemmassa kohtauksessa päähenkilöt pelastuvat Vietkong-sissien luodeilta korostamalla olevansa “italialaisia journalisteja”.

Antonionin kosketus

Paolo ja Pirun silmä mainitaan toisinaan esikuvina Ruggero Deodaton Cannibal Holocaustille (1979), jossa Amazonin villeimpiä intiaaniheimoja taltioivat dokumentaristit eivät vain tuota sensaatiomaisia tilanteita vaan ryhtyvät silkkaa piruuttaan omalle väkivaltatripille. 1990-luvulla tirkistelystä teurastukseen heittäytyvien ohjaajien perinne jatkui elokuvissa Man Bites Dog (C’est arrivé près de chez vous, 1992) ja Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers, 1994).

Groteskista örvellyksestä pidättäytyvä Pirun silmä muistuttaa enemmän Michelangelo Antonionin tuotantoa kuin rujoja seuraajiaan – ei ole yllätys, että käsikirjoittajien listalta löytyy Antonionin luottomies Tonino Guerra. Sekä Cavaralla että Antonionilla asiat “vain tapahtuvat” lähes selittämättömällä mutta coolilla tavalla, ilman Hollywood-tyyppistä syy-seuraussuhteiden korostusta.
Pirun silmän valkokankaalla näkeminen avaa antonionimaisen täsmällistä kuvasommittelua ja hiljaista uhkaavuutta toisella tavalla kuin sumea ja kuvasuhteeltaan väärä Suomi-VHS-tallenne Ihmisuhrit, jossa yökohtauksista ei edes saa selvää.

Pirun silmä -kotivideo tunnetaan nimellä Ihmisuhrit (Western Video). "Mahtava seikkailu", kansikuvassa luvataan.

Pirun silmä -kotivideo tunnetaan nimellä Ihmisuhrit (Western Video). “Mahtava seikkailu”, kansikuva lupaa.

Afrikkaa ja Aasiaa kiertävien Paolon ja kumppanien vaelluksen tunnelmat muistuttavat Ammatti: reportterin (The Passenger, 1975) Afrikan-kirjeenvaihtaja Locken (Jack Nicholson) arvoituksellista taivallusta, ensin journalistin ja sitten asekauppiaan tehtävissä. Molemmat elokuvat käynnistyvät Afrikan aavikoilla ja etenevät muihin vieraisiin maisemiin. Kriisialueet tarjoavat seikkailun ja toiminnan sijaan lähinnä epämiellyttävää odotusta.

Väkivallan puhkeaminen olisi helpotus mediamiehille, sillä se toisi jotain pointtia ja merkitystä tuntemattomassa maassa oleskeluun. Paranoidi ja arvoituksellinen ilmapiiri ei riitä tarinaksi.

Ammatti: reportterin pohdinnat kolmannen maailman asukkaiden mediassa esittämisestä saattavat sisältää tietoisia kaikuja Hyvästi Afrikasta, samoin kuin autenttiseksi uutismateriaaliksi väitetty nigerialaisvankien teloitus konepistoolilla öljytynnyreitä vasten. Miesten surmaamista ei näytetä yksityiskohtaisesti, mutta todellisen teloituksen ujuttaminen keskelle valtavirran draamaelokuvaa on jo ajatuksena jotain, mitä on vaikea kuvitella nykytuotantoihin.

Toisin kuin Paolo, Locke ei ole eksploitaatiomies vaan hieman väritön media-ammattilainen, jolle ammatti ja avioliitto eivät tunnu riittävän elämän sisällöksi. Kuten monet Antonionin sankarit, hän tuntuu pyrkivän irti rutiineista ja omasta egostaan kohti jotakin todellisuuden syvempää olemusta, mutta se säilyttää salaisuutensa, ärsyttävän tai kiehtovan sitkeästi.

Valehtelevat dokumentaristit

Pirun silmän draaman kaari etenee niin, että työnsä kautta elävä Paolo joutuu vähitellen kääntämään kameran itseensä ja muuttuu yhdeksi hyödynnettäväksi kohteeksi muiden joukossa. Hän ei halua irti työminästään eikä etsi mitään perustotuutta: on liian kiire tuottaa tunteisiin vetoavia käyttötotuuksia elokuvateollisuuden tarpeisiin.

Muunneltuihin totuuksiin ja lavastuksiin lipsumisesta saattoi olla mondo-ohjaajille hyötyä muutenkin kuin kaupallisesti.

Godfathers of Mondo -haastatteludokumentin (2003= mukaan Gualtiero Jacopetti ja Franco Prosperi vapautettiin sotarikossyytteistä, kun he päätyivät väittämään tuomarille, että Hyvästi Afrikan kiistellyt teloitukset ovat lavastettuja tilanteita.

Oli siis tultu umpikieroon asetelmaan, jossa elokuva on virallisesti kusetusta ja oikeasti ehkä ei. Ja, että joku on tapettu, ei tietenkään vielä merkitse tappamista nimenomaan elokuvan takia.

Prosperi ilmoittaa Godfathers of Mondo -haastattelussa perfektionistisesti, että oikean teloituksen järjestäminen elokuvaa varten ei olisi kovin mielekästä puuhaa: pieleen menemisen riskit vähenevät, jos tilanne lavastetaan ja kuvataan monta kertaa eri kuvakulmista.

Vastaavat käytännön syyt saattoivat olla pelissä, kun Romano Vanderbes filmasi Tämä on Amerikka osa 2:n päätteeksi melko vakuuttavaan sähkötuoliteloituksen, jonka kuvakulmien vaihtelu osoittaa lavastetuksi.

Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 huipentaa Night Visions Shockpoint-festivaalin 1.-2.3.2014.

Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka osa 2 huipentaa Night Visions Shockpoint-festivaalin 1.-2.3.2014.

Käydessään Helsingissä 1992 Mr Vanderbes antoi ymmärtää, että Paljastuksia Amerikasta -elokuvan kohtauksista puolet on lavastettuja ja puolet aitoa tavaraa.

Tähän voisi melkein uskoa, paitsi että Killing for Culture -kirjan (Headpress 1995) mukaan Vanderbes ilmoitti myöhemmässä saksalaislehden haastattelussa, että yksikään Paljastuksia Amerikasta -kohtaus ei ole autenttinen.

Aika velikulta.

Lauri Lehtinen

Pirun silmä Orionissa la 15.2. klo 21:00. Tämä on Amerikka osa 2 esitetään Orionissa osana Shockpoint -tapahtumaa 1.-2.3., Paljastuksia Amerikasta 26.4.