13 ruotsalaista, jotka jokaisen on pakko katsoa ennen kuolemaansa

Huh, vihdoin voi tulla ulos kaapista. Pitkään jatkunut intohimon hämärän kohteen peittely on lopullisesti ohi. Arvasitte oikein: kyse on Orionin kesäkauden 2014 ohjelmistosta, johon Stranger Than Fictionin tausta-aivot ovat salassa suunnitelleet esityssarjan Trilleri-Ruotsi. Nyt koko setti on julkistettu ja lippujakin voi kai ostaa.

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars G. Thelestamin kiitetty debyytti Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars Thelestamin Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Elokuvasarjojen kokoaminen ja esitteleminen merkitsee jonkinlaisena asiantuntijana esiintymistä, minkä koen toisinaan hieman falskina vaikka yritänkin tarjota oikeaa tietoa käsittelemistäni aiheista. Prosessin moottori ei ole kuivakasti itseään varmisteleva asiantuntemus vaan uteliaisuus ei ihan tarpeeksi tuttuja elokuva-alan ilmiöitä kohtaan. Lievää levottomuutta aiheuttava tiedonhalu yhdistettynä näkemisen haluun.

Kun kokosimme Antti Suonion kanssa Orionin esityssarjat Neuvostoelokuvan salainen historia I-II, emme olleet mitään venäläisen scifin ja eastern-seikkailuelokuvien eksperttejä, ainoastaan tiettyihin itänaapurin juttuihin puolivahingossa mieltyneitä “nälkäisiä” entusiasteja. Tiedot ja perspektiivi kyllä karttuivat kahlatessa Kosmos-Filmin maahantuonteja ja arvioidessa monenlaisten tuntemattomien löytöjen käyttöarvoa, joka vaihteli nollasta sataan.

Vastaavasti Trilleri-Ruotsin takana on (aukottoman dekkarituntemuksen sijasta) raakilemainen, spontaani halu kaivautua ruotsalaiseen elokuvaan, kirjallisuuteen ja kulttuuriin ottamaan selvää, mitä cinefiilisiä elämyksiä sen varjoisilta kujilta parhaimmillaan irtoaa.

nattmara_65

Arne Mattsson: Ansa

Kansainvälisesti suosittujen 1990-2000-luvun brändien ulkopuolella koko ruotsalaisen rikos- ja jännitysfiktion kenttä on hyvin niukasti tutkittua maaperää, täynnä vähälle huomiolle jääneitä eteviä kertojia, unohdettuja helmiä ja hämäriä yllätyksiä. Sekä monien suomalaistenkin tiedossa olevaa kunnon kamaa, yhtenä esimerkkinä tv:stä tutun kirjailija-kriminologi Leif G. W. Perssonin esikoisromaaniin Possujuhlat perustuva nuhjuisten tukholmalaisjeparien tarina Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984).

Romaanikirjailijaksi ryhtyminen ei ollut poliittisesti tulenarkojen prostituutiopaljastustensa takia poliisista potkitun G.W:n ainoa uravaihtoehto; myös itsemurhan tekeminen hirvikiväärillä oli vakavassa harkinnassa skandaalin synkimmässä vaiheessa. Mies Mallorcalta sisältää yhteyksiä näihin tositapahtumiin, joita myös tuoreempi Call Girl (2012) sivuaa.

Onnistuneen elokuvaversion ohjasi Bo Widerberg, jonka aikaisempi menestys, psykoottisen tarkka-ampujan aiheuttamaa paniikkia seuraava Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) kuuluu sekä lukuisien Beck-sovitusten että 1970-luvun poliisitrillerien kärkeen.

JOS JOKU ON SITÄ MIELTÄ, että Bo Vibeniuksen nuhjuinen kostosaaga Thriller – en grym film (1974) kuuluisi 13 elokuvan settiin, Shockpoint Orion on ihan samaa mieltä, tietyillä ehdoilla. Boarnen kanssa käytiin pieniä neuvotteluja, mutta ohjaajan tarjoama, oletettavasti ikävän näköinen digibeta-tallenne ei vaikuttanut rahan, vaivan ja ison kankaan arvoiselta. Thriller-tähdet Christina Lindberg ja Heinz Hopf ovat sen sijaan edustettuina Gustav Wiklundin erotiikkatrillerissä Exponerad (1971), joka nähdään elokuussa.

Ikävämpi realiteetti on se, että jenkkityylisen Made in Sweden -kasaritoiminnan mustat lampaat, Mats Helgen The Ninja Mission (1984) ja Björn Carlströmin & Daniel Hübenbecherin War Dog (1987) puuttuvat länsinaapurin elokuva-arkiston kokoelmista. Skandalös!

Vähemmän tunnettuja trillereitä koskevan taustatiedon hankinnassa tärkeimmiksi lähteiksi nousivat pohjoismaista ja muuta “genre-elokuvaa” vireästi ja monipuolisesti esittelevä Cinezilla-blogi sekä Daniel Ekerothin hersyvä opaskirja Swedish Sensationsfilms (Bazillion Books, 2011), jossa nimensä mukaisesti mennään sensaatiot edellä.
swedish-sensationsfilms2
Ekerothin suosikkiohjaajiin kuuluu 1950-1970-lukujen johtava ruotsalainen jännitysmestari Arne Mattsson, joka on tavallaan myös Trilleri-Ruotsin päähenkilö.

Mattsonilta esitetääm sarjassa neljä elokuvaa: charmikas Maria Lang -filmatisointi Kielot kuiskaavat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961), giallomaisen tyylitellysti vaanivat murhamysteerit Punainen mannekiini (Mannekäng i rött, 1959) ja Ansa (Nattmara, 1965) sekä se kovin: pahamaineisen brutaali poliittinen trilleri Black Sun (Mannen i skuggan, 1976), jonka teatterissa esittämisen merkitystä ei vähennä sen äärimmäinen harvinaisuus.

Ninja Dixon -blogissa on englanninkielistä keskustelua siitä, mistä tämän kovaksikeitetyn aarteen voisi löytää. Kukaan ei tunnu tietävän. Daniel Ekeroth kirjoittaa elokuvasta: “As good as the plot summary sounds (..) the film remains unfortunately impossible to track down.

Daniel, kohta kannattaa tulla Helsinkiin.

Halutun harvinaisuuden löytyminen juuri Suomen arkiston kätköistä saattaa liittyä siihen, että elokuvan vastaavana tuottajana toimi Jörn Donner.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

ILMAN RUOTSALAISIAKIN Orionin kesästä on tulossa tavallista jännittävämpi, osittain Jean-Louis Trintignant -näyttelijäsarjan ansiosta. (Mukana mm. Z – hän elää, Petturimurhaaja, Fasisti…) John Carpenter on saanut 1970-1980-lukujen töihinsä keskittyvän ohjaajaretrospektiivin ja 12.6. Orionissa nähdään Dario Argenton kylmän elegantti, umpikiero kasarigiallo Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982).

Sen saapuu esitteltemään elokuvan trendikkäästi robottisoundisen musiikin päätekijä, elektro-soundtrackien maestro Claudio Simonetti, jonka uusin Goblin-kokoonpano on samana viikonloppuna äänessä Fight the Night 2 -tapahtumassa Vallilan Ääniwallissa.

Carpenterissa, Argentossa ja Arne Mattssonissa on paljon samaa: kaikki kolme olivat Hitchcockinsa katsoneita, visuaalisesti eteviä ja rohkeita jännityselokuvan uudistajia. Heidän tunnelmalliseen ilmaisuunsa kuuluvat dynaamisesti liikkuva kamera, iskevä leikkaus ja oudon nautittavaksi tihenevä vaaran tuntu. Orionin kesässä pelkoa ei voi paeta, mutta kukapa sitä näissä oloissa haluaisi paeta.

Lauri Lehtinen

Trilleri-Ruotsin avauselokuva, Arne Mattssonin Punainen mannekiini Orionissa 1. ja 2. toukokuuta 2014.

Advertisements

Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.

Killing of America and Pori

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Ed Kemperille hyvä seksi merkitsi uhriensa irtopäiden naimista. Leonard Schrader oli lahjakas Hollywood-käsikirjoittaja. Näiden kahden kohtaaminen ei ole ainoa hyvä syy katsoa dokumentti Tappava totuus (The Killing of America, 1982), joka esitetään Orionissa keskiviikkona 19.3. ja lauantaina 22.3.2014.

Schraderin ja Sheldon Renanin ohjaama Tappava totuus päättää Stranger Than Fiction -esityssarjan kompilaatioelokuvien osuuden. Teos ei ole pelkkää kierrätystä: tv-kanavien ja mystisten keräilijöiden arkistojen kaivamisen lisäksi elokuvaa varten filmattiin jonkin verran tuoretta materiaalia, kuten haastatteluja Ed Kemperin tapaisten pahamaineisten rikollisten kanssa.

Tappava totuus on faktojen voimalla synkistelevä Yhdysvaltain varjohistoria John F. Kennedyn murhasta John Lennonin murhaan. Aikajanalle pääsevät pahamaineinen hippi-ikoni Charles Manson, kannattajansa joukkoitsemurhaan yllyttänyt uskonnollinen maailmanparantaja Jim Jones, New Yorkia terrorisoinut skitsofreenikko David “Son of Sam” Berkowicz, kylmäverinen tarkka-ampuja Charles Whitman, verenhimoinen pelletaiteilija John Wayne Gacy, Bobby Kennedyn murhaaja Sirhan Sirhan ja ties ketkä.

Leonard Schraderin veljen Paul Schraderin käsikirjoittaman Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) vinksahtanut kadunmies Travis Bickle sopisi hyvin tähän sosiopaattien seurakuntaan. Presidentti Reaganin murhaa yrittänyt Taksikuski-friikki John Hinckley on luonnollisesti mukana hahmogalleriassa, samoin kuin monet satunnaiset surmaajat, joille verenvuodatus ei ole tuonut laajempaa mainetta.

Ruumiita tulee kuin sodassa, paitsi että elokuvan informaation mukaan Yhdysvalloissa surmataan kansalaisia ahkerammin kuin monissa sisällissodan repimissä valtioissa.

the killing of america-1

TAPPAVA TOTUUS edeltää 1990-luvulla nähtyä todellisten ja sepitteellisten sarjamurhaajien vyöryä populaarikulttuuriin. Aseenkanto-oikeuksien ja aseiden helpon saatavuuden kovan hinnan kuvauksena se on myös Michael Mooren Oscar-palkitun Bowling for Columbinen (2002) edeltäjä, jossa on vähemmän rakentavaa pohdiskelua mutta vahvempi aavemaisen sielumessun ilmapiiri.

Jos Mooren töitä katsoo politisoituina versioina mondoelokuvien tyypillisestä “hulluja nuo amerikkalaiset” -pällistelystä, niin Tappava totuus on eräänlainen mondojen ja Mooren pamflettien välimuoto, joka ei pehmennä pointtejaan huumorilla.

Elokuva vaikuttaa myös Oliver Stonen parhaan kauden elokuvien todennäköiseltä innoittajalta, jossa Stonen ydinteemoja on niputettu yhteen ennen kuin ohjaaja itse niihin tarttui. On Vietnamin sotaa, on Kennedyn ja muiden demokraattisten johtajien salamurhia ja on sarjamurhaajia, kaikki stonemaisessa kansallisen painajaisen hengessä, jossa uutiskuvista sekoitetaan hypnoottiseksi äityvää tajunnanvirtaa.

Ääniraidalla soi Buffalo Springfieldin tarttuvan painostava klassikkobiisi For What it’s Worth, joka kajahti myöhemmin Stonen Syntynyt 4. heinäkuuta -trailerissa.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

ONNEKSI MEILLÄ SUOMESSA asiat ovat vähemmän brutaalisti, vai ovatko?

Jostain syystä tunnetuin (no, ainoa tiedossa oleva) Tappavan totuuden tribuuttielokuva on Killing of Pori, 1980-luvun lopulla valmistunut videopajaprojekti. Ohjaaja Marko “Jäppinen” Järvisen tiedetään vaikuttaneen myös skinheadien alakulttuurissa.

Killing of Pori on kierros amerikkalaistyyppisen väkivallan ja psykopatian täyttämässä Porissa, joka saa Yön saalistajat näyttämään Pikku Kakkoselta. Kaikki painostavasta äänimaailmasta rajuihin tilastotietoihin osoittaa, että Järvinen on katsonut huolella Schraderin ja kumppanien teosta. Mieleen tulevat myös Pahkasian perusteellisemmat pastissi-irvailut.

Kiinnostuneet voivat katsoa Killing of Porin YouTubesta kahdessa osassa:

TAPPAVAN TOTUUDEN maineeseen kuuluu se lähes mytologisen painon kasvattanut seikka, että elokuvaa ei ole koskaan USA:ssa levitetty, jos muutamia ilmaisnäytöksiä New Yorkissa ei lasketa. Mainoslauseet ovat jopa väittäneet elokuvaa amerikkalaisten viranomaisten kieltämäksi, mistä ei näyttöä löytyne.

Tappava totuus oli osittain japanilainen tuotanto ja tiettävästi yleisömenestys tässä tilastollisesti maailman väkivallattomimpiin kuuluvassa valtiossa.

Käsikirjoittajat Leonard Schrader ja hänen vaimonsa Chieko Schrader olivat Japani-spesialisteja ja tekijäryhmän muilla jäsenillä oli popkulttuurisia kontakteja itään. Elektronisen musiikin säveltäjä Mark Lindsay, taiteellinen johtaja David Weisman, tuottaja Robert Houston ja leikkaaja Lee Percy olivat ennen Tappavaa totuutta koonneet Lone Wolf -samuraisarjan avauselokuvista “remix-version” Shogun Assassin (1980), joka on surrealistisiin äärimmäisyyksiin menevä toimintaeepos.

Etevien tekijöiden voi katsoa junailleen kovaksikeitettyä kulttuurivaihtoa, jossa länsimaiset katsojat saivat eksoottista sarjakuvateurastusta ja japanilaiset yhtä eksoottista made in USA -dokumenttiteurastusta.

Yhtälön varsinainen yllätys on se, että molemmat teokset tarjoilevat sensaationsa elokuvallisesti täysipainoisena pakettina.

VIIME SYKSYNÄ Montrealin mittava FantAsia-festivaali toitotti saaneensa ohjelmistoonsa kaikissa Amerikan maissa harvinaisen Tappavan totuuden, vaikka tarjolla oli pelkkä hikinen videotykkinäytös.

Orionissa on luvassa jotain paljon jykevämpää, suomeksi ja ruotsiksi tekstitetty kunnon 35 mm -filmikopio, johon elokuvatarkastamon saksien ei tiedetä koskeneen. Vähemmästäkin on menty sekaisin.

Tervetuloa siis kartuttamaan tietojanne Yhdysvaltain lähihistorian kipupisteistä ja ihmisyydestä yleisemminkin.

Muistakaa myös, että Tappavan totuuden vanha Suomi-slogan  “Elokuva sisältää kohtauksia, jotka saattavat ylittää joidenkin katsojien sietokyvyn” ei ole pelkkää hypeä, eikä kaikkien tarvitse sietää kaikkea.

Lauri Lehtinen

Tappava totuus Orionissa ke 19.3. klo 21:15 ja la 22.3. klo 21:00.

Hei me kompiloidaan: Gizmo, Atomic Cafe, Tappava totuus

Yksi vaihe päättyy ja toinen alkaa. Maaliskuun alussa ilahduttanut Night Visions Shockpoint -festivaali on ohi, mutta Shockpoint Orion -blogin elämä jatkuu ainakin Stranger Than Fiction -sarjan loppuun asti.

Konseptina ennennäkemätön ja aikataulullisesti vaativa festariyö oli projektin haastavin yksittäinen osa-alue, jota voi verrata höyrylaivan hinaamiseen vuoren yli; Werner Herzogin Fitzcarraldo-elokuvasta otettua metaforaa täytyy myös jatkaa toteamalla, että järjettömältä vaikuttaneesta urakasta suoriutumisen jälkeen (koskee niin katsojia kuin pakkomielteisiä järjestäjiä) on aika panna zigge fleggaamaan ja kuunnella Carusoa.

Paitsi että oopperan sijasta ohjelmassa ovat Gizmo – Melkein neroja, Atomic Café, Tappava totuus, Sotaleikki, Vaaran merkki, Yksinteoin, Hellströmin kronikka, Alaston ihminen, Tuote: nainen ja Paljastuksia Amerikasta.

Mondoelokuvan peruskurssi Jacopettista Vanderbesiin on suoritettu ja m-sanaa tullaan näkemään blogissa harvemmin, mutta poikkeuksellinen dokumenttisarja jatkaa kulkuaan korkein ja osittain suomalaisin panoksin.

TÄNÄÄN, 8. maaliskuuta, alkaa Stranger Than Fictionin ns. kompilaatiovaihe.

Sarjan kolme seuraavaa elokuvaa Gizmo, Atomic Café ja Tappava totuus (The Killing of America) ovat eri lähteistä hankitusta valmismateriaalista koottuja kollaaseja tai kompilaatioita, joiden ohjaajat ovat työskennelleet leikkauspöydän ääressä enemmän kuin kameran takana.

Pitkät perinteet omaavan lajin suomalaisiin tekijöihin kuuluvat sitä väitöskirjassaankin tutkinut Peter von Bagh ja Mika Taanila.

Gizmo-juliste Ruotsista.

Gizmo-juliste Ruotsista.

RAKENTAESSAMME ESITYSSARJAA järjestimme kompilaatioelokuvat muodostamaan kolmen teoksen “toisen asteen kompilaation”, jossa ne joutuvat kommentoimaan toisiaan ja muodostamaan 1900-luvun varjohistoriaa.

Gizmon enimmäkseen 1930-luvulla kuvattujen keksijöiden ja duudsonien hurjat tempaukset ja sisukkaasti asiaansa uskova yrittäminen huokuvat jälkikäteen herttaiselta näyttävää entisaikojen optimismia. Hellyttävä kirkasotsaisuus jatkuu mutta saa painajaismaisia sävyjä Atomic Cafén ydinpropagandassa ja naiiveissa (tai kylmän valheellisissa) opetuselokuvissa 1940- ja 1950-luvuilta.

Myös huippuskenaristi Leonard Schraderin ja Sheldon Renanin tekemä Tappava totuus on hyytävällä tavalla poliittinen kompilaatio. John F. Kennedyn murhasta 1963 käynnistyvä Yhdysvaltain väkivaltaistumisen lyhyt historia (1980-luvun alkuun asti) havainnollistaa pointtejaan tv-kanavien hyllyttämillä uutiskuvilla rikoksista ja sarjamurhaajien haastatteluista. Elokuvan imagoon kuuluu tieto tai myytti siitä, että sitä ei ole levitetty tai julkaistu Yhdysvalloissa.

Laatutyötä oleva kokonaisuus on harvoja todenperäisyydessään vakuuttavia mondoelokuvia. Se muistuttaa, että sensaatioilla pelaava eksploitaatio voi olla aidosti väkivallan vastaista.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

YLI 60 000 mainos-, opetus- ja amatöörielokuvan kokoelman kasannut kompilaatio-ohjaaja ja arkistomies Rick Prelinger mainitsee Sight and Sound -lehden artikkelissa We Have Always Recycled   Gizmon ja Atomic Cafén samaan hengenvetoon elokuvina, jotka vakuuttivat tietyn sukupolven elokuvantekijät kierrätyksen kannattavuudesta.

Niiden kaikuja alkoi näkyä 1990-luvulla muun muassa Craig Baldwinin situationistisissa kokeiluissa, mutta myös valtavirtaelokuvissa (ks. Syntyneet tappajiksi) ja Music TV:n tuolloin melko avantgardistisessa ilmeessä.

Gizmo ei ollut pelkästään outojen kohtausten ketju”, Rick Prelinger kirjoittaa.

“Se ujutti 1960-luvun jälkeisen editointiotteen arkistomateriaaliin, joka oli viihdyttänyt baby boom -sukupolven vanhempia ja nosti epäonnistuneiden lentolaitteiden kuvat valtavirtaan kulttuuriseksi meemiksi.”

Eriskummallisten keksijöiden unohdettu historia yhdistyy siis Gizmossa tuolloin uuteen, nettiaikana arkipäiväistyneen otteeseen historiallisen kuvamateriaalin tarjoilussa.

Kaikkea tätä ja paljon muuta- kuten parkour-urbaanilajin hurjapäisiä edeltäjiä – tänään Orionissa yhdeksältä: tervetuloa pitämään hauskaa joko kulttuurihistoriallisesti monitasoisella tai älyttömän yksinkertaisella tavalla, ihan fiiliksestä riippuen.

Lauri Lehtinen

Gizmo – Melkein neroja elokuvateatteri Orionissa la 8.3. (huom: ainoa esitys), Atomic Café 12.3. & 15.3., Tappava totuus 19.3. & 22.3.

Vuoden 2000 tapahtumat

Orion 2000

Rap-artistien albumeilta löytyy usein omaelämäkerrallinen muistelobiisi, jonka tekeminen ei kovin pitkää ikää tai uraa edellytä. Päivän blogimerkintää voi pitää sellaisen vastineena.

Muutamia elokuvia ja päivämääriä noin neljäntoista vuoden takaa:

Gualtiero Jacopetti, Franco Prosperi: Hyvästi ihminen (Addio zio Tom/Goodbye Uncle Tom, 1971) 18.3.2000

Sergio Sollima: Luodin laki (The Big Gundown/La resa dei conti) 21. & 24.3.2000

Sergio Corbucci: Companeros (1970) 25.3.2000

Lucio Fulci: New York Ripper (Lo squartatore di New York, 1982) 25.3.2000

Dino Risi: Muukalaisia Venetsiassa (Anima persa, 1977) 1.4.2000

Luigi BazzoniViides sormi (Giornata nera per l’ariete, 1971Nal) 8.4.2000

NÄMÄ KUUSI ELOKUVAA löytyvät Orionin kevätkauden 2000 ohjelmistosta otsikolla “Italialainen genre-elokuva” (alakerta isommassa “Italialainen elokuva” -kokonaisuudessa, johon liittyi samanniminen yliopiston luentosarja).

Ne muodostivat ensimmäisen teemakokonaisuuden, jonka allekirjoittanut ja Antti Suonio suunnittelivat Suomen elokuva-arkistolle (SEA, myöhemmin KAVA ja KAVI). Vapaaehtoispohjalta ja oma-aloitteisesti kuten tavaksemme vakiintui.

Voi katsoa, että vuodesta 2000 melko yhtäjaksoisesti jatkunut ohjelmistosuunnittelun harrastus alkoi juuri Hyvästi ihmisestä, elokuvasta, joka palaa yli vuosikymmenen tauon jälkeen Orionin kankaalle yhteen esitykseen Night Visions Shockpoint -tapahtumassa.

Riippumatta siitä, mihin “genre-elokuvan” rajat halutaan vetää, italialainen alan tuotanto on kaikkine lajeineen ja ohjaajineen loputtoman laaja kenttä. Mitkään kuusi teosta eivät voi antaa kokonaiskuvaa kokonaisuudesta, jonka täysipainoiseen haltuunottoon laajat historiankirjatkaan harvemmin kykenevät.

Vanhat valintamme voi nähdä lähtöpisteinä, joista on hyvä lähteä jatkamaan perehtymistä, tai omien toiveiden ehdottomana kärkenä: nämä nyt ainakin on pakko hoitaa kankaalle, kun 35 mm -kopiot kaikista löytyvät.

Emme silloin tietenkään ajatelleet, että tästä alkaa toistakymmentä vuotta kestävä projekti. Kaikesta kiinnostuksesta huolimatta ensimmäisen yrityksen jääminen viimeiseksi oli todennäköisempää.

14 VUODESSA elokuvakulttuuri on, yllätys yllätys, muuttunut.

Vuonna 2000 Suomessa harjoitettiin vielä elokuvien aikuissensuuria ja lukemattomat teokset olivat (periaatteessa) esitys- ja levityskiellon alaisina. Dvd-elokuvien kansainvälinen tarjonta kasvoi ja kehittyi, mutta siinä oli kokonaisten lajityyppien ja maiden mentäviä aukkoja.

Mitkään listan elokuvista eivät olleet kätevästi saatavilla, eivätkä niistä kiinnostuneet tienneet arkistokopioiden olemassaolosta.

Jonkinlainen poikkeus on Lucio Fulcin kärjistetyn ilkeä New York Ripper (1982). Vastakulttuuritaiteilija Nalle Virolainen kirjoitti Suomessa kielletystä murhatrilleristä vuonna 1989 laajassa Tähtivaeltaja-lehden artikkelissa Kauhu muuttuu splatteriksi (1/1989) tavalla, joka sai arkistokopion kuulostamaan pelottavalta ja houkuttelevalta valtakunnansalaisuudelta.

Elokuva-arkisto, joka voisi näitä elokuvia esittää – ja jolla on hallussaan luotettavien lähteiden mukaan esim. New York Ripperin laajakangaskopio – ei uskalla asiaan tarttua vaan katsoo esittelevänsä kauhuelokuvia laajasti näyttäessään uudelleen ja uudelleen John Carpenterin ja Brian de Palman elokuvia.”

KEVÄÄN 2000 NÄYTÖKSET vetivät kohtuullisesti katsojia, mutta eivät olleet varsinaisia yleisömenestyksiä lukuunottamatta Luodin lakia. Sen suosio kannusti jatkamaan lännentiellä ja ehkä vaikutti ohjaaja Sergio Solliman kutsumiseen Sodankylään kesällä 2001: ainakin festivaalijohtaja Peter von Bagh kävi katsomassa Solliman länkkäridebyytin Orionissa.

Myös saman sarjan pienemmän yleisön esityksillä tuntuu olleen kestävää merkitystä ainakin yksittäisille katsojille.

Vuodenvaihteessa 2009/2010 Orion-hullutusta oli jatkunut kymmenen vuotta ja järjestimme Elitisti.net-verkkojulkaisun keskustelupalstalla kyselyn tai äänestyksen mieleenpainuvimmista ohjelmistoon junailemistamme elokuvista, joita oli tuossa vaiheessa jo satoja.

Yllätyksekseni Hyvästi ihminen nousi foorumilla kymmenen kärkeen.

Nimimerkki Yotsuya rankkasi sen “upeimmat klassikkoesitykset” -ryhmään ja nimimerkki wicked clownille se oli “täyden 5-tähden elokuvia, joita en ollut aikaisemmin nähnyt, mutta jotka toivat ensi näkemällä samanlaisia fiiliksiä kuin lapsena koin leffoja katsoessa“.

Nimimerkki Young Hova: “On vaikea ottaa vakavasti ketään elokuvakirjoittajia, jotka eivät ole kokeneet tätä (kankaalta). Käsitys koko taiteenlajista muuttuu – ja aivosoluja uudelleenjärjestelee etenkin suomitekstitys, tieto siitä että tää on pyörinyt maksaville katsojille aikanaan.

Taakse jääneelle esitykselle oli kertynyt arvoa niidenkin silmissä, jotka eivät olleet paikalla. Nimimerkki Sahmmi sijoitti Goodbye Uncle Tomin kategoriaan “top-5  joiden näkemättä jättäminen kankaalta kirvelee eniten” ja Jaakko Kotimäelle se oli näkemättä jääneistä esityksistä yksi ylitse muiden: “Erityisesti harmittaa, että missasin tän.

Näiden julkisten lausuntojen lisäksi samanlaisia mainintoja on aika ajoin kuulunut kaupungin yössä. “Toiveuusinnasta” puhuminen tuntuu tämän elokuvan yhteydessä liian lievältä.

Night Visions Shockpointissa aivosolujen järjestäminen ja elokuvamaailman tutkimattomille vesille seilaaminen eivät tietenkään lopu siihen, mistä vuonna 2000 aloitimme.

We haven’t seen nothing yet.

Lauri Lehtinen

Night Visions: Shockpoint elokuvateatteri Orionissa lauantaiyönä 1.-2.3.2014. http://www.nightvisions.info

Stranger Than Fiction Helsinki Tour

Shockpoint Orion lähtee tänään elokuvamaantieteelliselle sunnuntaikävelylle Helsingin kantakaupungille.

Tarkoituksemme on tutustua paikkoihin, joissa Stranger Than Fiction -sarjan elokuvat ja valitut sukulaisteokset saivat aikoinaan Suomen ensi-iltansa. Useimmista teattereista ei ole jäljellä juuri muuta kuin muistot, mutta ei anneta sen häiritä.

1. La Scalan vetonauloja: Pariisin salaisuudet, Maailman naiset

maailman naiset

Pohjois-Esplanadilla muutaman kivenheiton päässä presidentinlinnasta sijainnut La Scala muistetaan Helsingin legendaarisimpana ja hämyisimpänä grindhouse-teatterina. Erotiikkapainotteiset elokuvat ja stripparit häipyivät Espalta vasta 1990-luvun alussa. Stranger Than Fiction -elokuvista Gualtiero Jacopettin ja kumppanien Maailman naiset (La donna nel mondo, 1963) sekä Alastomat salaisuudet -nimellä Suomessa levitetty Edouard Logereaun Paris Secret (1965) saivat täällä ensi-iltansa 1960-luvun aikana. Teatteriin mentiin sisäpihan portista, jonka edessä näemme Maailman naisten japanilaisen dvd-julkaisun.

2. Pirun silmän ensi-iltasali: Bio Rex

Occhio selvaggio Bio Rex

Stranger Than Fiction –avauselokuva Mondo canen (1962) ohjaajien kolmikkoon kuulunut Paolo Cavara teki myöhemmin mondo-ohjaajasta kertovan kriittisen henkilökuvan Pirun silmä (L’Occhio selvaggio/The Wild Eye, 1967). Kiehtovan teoksen Suomen ensi-ilta oli isossa salissa, Mannerheimintien Bio Rexissä. 1980-luvun keskivaiheilla se ilmestyi videovuokraamoihin nimellä Ihmisuhrit.

3. Ritz: Hyvästi Afrikka ja ihminen

uncle tom

Töölössä Eteläisellä Hesperiankadulla sijaitseva Ritz oli Gualtiero Jacopettin “diggaamisen ja dissaamisen” keskuspaikka Suomessa. Hyvästi, Afrikka (Africa Addio, 1966) pyöri täällä syksyllä 1968 protestien ympäröimänä. Tricont-ryhmän aktivistit myivät teatterin nurkilla Jacopettia mustamaalaavaa painotuotettaan ja Erkki Tuomioja kritisoi elokuvan näkemyksiä erikoisnäytöksessä opiskelijoille. 1970-luvulla samassa salissa sai ensi-iltansa ohjaajan vielä hurjempi “afrotutkielma” Hyvästi, ihminen (Addio zio Tom, 1971). Ritzissä saatetaan nykyäänkin lyödä mustaa, mutta kyse on biljardista.

4. Rigoletto: Tervetuloa Amerikkaan!

Tämä on A

Levitysyhtiö Kamras Film perusti parhaina vuosinaan ahkerasti teattereita. Elokuvamaisella rekvisiitalla koristeltu Rigoletto sijaitsi Punavuoressa tai firman oman tulkinnan mukaan Eirassa (“Kummisetä nyt Eirassa”, julisti mafiaeepoksen uusintaensi-illan mainos). Kesällä 1978 ja syksyllä 1980 Rigoleton isoimmassa salissa saivat ensi-iltansa Kamras-dynastian katsojamagneetteihin kuuluneet Romano Vanderbesin Tämä on Amerikka -elokuvat, joista toinen nähdään keväällä 2014 Night Visions: Shockpoint -yössä. Rigoleton paikalla on nykyisin Punavuoren Soho -ravintola.

5. Alfa Romeo: eksploitaatiota Pitkänsillan tuolla puolen

tämä on Aa

Ei ole Stranger Than Fiction -sarjan elokuva, mutta… Länsisaksalaisen “Emerson Foxin” alias Rolf Olsenin Shocking Asia (1976) sai Kamrakselta nimen Tämä on Aasia ja pyöri Alfa Romeo -teatterin ohjelmistossa katukuvaa hallitsevalla tavalla. Unioninkadun näytekaappien raflaavia kuvia verisistä fakiireista ja japanilaisista natsinäytelmistä oli vaikea välttää matkalla halki Kruununhaan. Stillit olivat rajumpia kuin torsoksi lyhennetty elokuva, johon Elokuvatarkastamo oli määrännyt yli 10 minuutin leikkaukset (näiden palauttaminen paikoilleen olisi liian työlästä jopa STF:n filmitekniselle yksikölle); muun muassa “hyi saatana” -klassikoksi muodostunut sukupuolenvaihdosleikkaus sai lähteä elokuvasta. Kuvassa sensuroimaton versio on vuosien jälkeen löytänyt tiensä Unioninkadulle, tanskalaisen VHS-kasetin muodossa!

6: Tappava totuus löytyi Astorista

Astor2

Sheldon Renanin ja Leonard Schraderin hyytävän asiallisen Tappavan totuuden (The Killing of America, 1982) ensi-iltateatteri oli nykyään juhlasalina toimiva Astor (alias Bio Takaportti) osoitteessa Iso-Roobertinkatu 14. Shockpoint Orion ei suosittele elokuvaa eikä allaolevaa traileria herkimmille eikä alaikäisille, muille sitäkin enemmän.

7. Formia: Romano Vanderbes kävi täällä!

paljastuksia amerikasta

Tämä on Amerikka -elokuvien valtavan suomalaisen menekin ansiosta ohjaaja Romano Vanderbes taisi olla täällä suositumpi kuin muualla maailmassa. Kun trilogian päätösosa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990) sai Suomen ensi-iltansa Kinopalatsin paikalla olleessa Formia-multipleksissä 7. helmikuuta 1992, ohjaaja oli itse paikalla ja valtamedian huomion kohteena. Otteita mainoksesta: “Kaiken kielletyn maa, väkivaltaisuuksien maa ja sikamaisuuksien maa. Eläimet käyvät kirkossa löytämässä Jumalan ja uskonnon. Hautausurakoitsijat tarjoavat kuolemanjälkeistä seksiä nekrofiileille.” Hei, tuliko jo tarpeeksi Vapaudenpatsaan kuvia yhteen blogiin? No ei!

8. Orion jatkaa perinnettä

MONDO CANE

Mondo cane esitettiin Suomessa ensi kertaa Akateemisen Kirjakaupan paikalla sijainneessa vanhassa Kino-Palatsissa. Orionin näytekaappia koristavassa jättijulisteessa lukee elokuvan alkuperäinen suomenkielinen nimi Kova maailma. Etualalla näkyvässä 1980-luvun videojulkaisussa nimi on muuttunut muotoon Tämä on maailma. Levittäjä Markus Selin kierrätti kannessa Romano Vanderbesin Tämä on Amerikan julistetta, joka oli ikonisena lajityypin tunnuskuvana paikallaan jopa oman edeltäjänsä kannessa.

Jacopetti-Prosperi-Cavara-triumviraatin ohjaama Mondo cane a.k.a Mondo Cane – Kova maailma a.k.a. Mondo Cane – Tämä on kova maailma a.k.a. Tämä on maailma (1962) avaa Stranger Than Fiction -esityssarjan Orionissa keskiviikkona 8.1.2014 ja uusitaan lauantaina 11.1.

Teksti: Lauri Lehtinen

Kuvat: Suvi Hänninen, Lauri Lehtinen