Taru Bloodsucking Freaksin herrasta

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Vaaran merkki hoidettu, Yksinteoin hoidettu, Hellströmin kronikka hoidettu. Elokuvateatteri Orionin Stranger Than Fiction -esityssarjan viime vaiheet ovat olleet tapahtumarikasta ilotulitusta, eikä Apollo-elämäntyöpalkinnosta ilmoittava puhelu DocPointistakaan ehkä enää tulisi yllätyksenä.

Esityssarjassa on meneillään viikon hengähdystauko, joka tekee hyvää mutta saattaa silti tuntua pitkältä.

Cross-promootion hengessä Shockpoint Orion suosittelee teille paikkaansa yhteiskunnassa hakeville Stranger Than Fiction -ihmisille tähän väliin fiktioannosta Night Visions -organisaation vuotuisessa Back to Basics -kevätjuhlassa, tapahtumapaikkoina Bio Rex ja Kino Engel. Kyseessä on vuoden 2014 toinen Night Visions -festivaali, ensimmäinen oli Orionissa järjestetty Night Visions Shockpoint.

TÄRPPEJÄ? EI TARVITSE olla elokuvataiteen maisteri aavistaakseen, että Gareth Evansin toinen Raid-mäiskintä potkii kollektiivisesti innostuvan festivaaliyleisön joukossa eri tavalla kuin perusohjelmistossa, jossa se kohta nähdään.

Newyorkilaista Troma Entertainmentiä pitkään pyörittänyt, Helsingissä ennenkin hengannut ohjaaja-tuottaja Lloyd Kaufman on parasta, mitä Night Visions -keväällä on tekijävieraiden saralla tarjota.

Sekä omia halpatuotantoja että muualta poimittuja löytöjä ja maahantuonteja levittävän Troman taidefilosofiaa hallitsee farssimainen karnevalismi, monenlaisten genretuotteiden myyminen pöhköllä huumorilla tekijöiden tarkoitusperistä liikoja välittämättä. (Buddy Giovinazzon synkistelevä Vietnam-veteraanin kujanjuoksu Combat Shock (1984) on harvinaislaatuinen poikkeus läskiksi vetämisen säännöstä.)

Night Visions: Back to Basicsin “klassikko-osaston” eli vanhempien elokuvien valikoiman täky, Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks alias Incredible Torture Show (USA 1976), on tullut ohjelmistoon Troman kautta ja vieläpä 35 mm -filmikopiona. Elokuva on pellesadismissaan Troma-henkinen, mutta ei kuulu talon omiin tuotantoihin.

Antti ja Asko Alasen suomalaisittain uraauurtava kauhuelokuvan historia Musta peili (Valtion painatuskeskus 1985) tiivistää Bloodsucking Freaksin attraktiot seuraavasti:

Suuri Sardu vetää uskomatonta kidutusshowta, jossa toivehikkaita tähtösiä porataan päähän, käytetään tikkatauluina ja rääkätään niin, että heistä tulee aivottomia kannibaaleja.

Shockpoint Orion olettaa intuitiivisesti, että verevät luonnehdinnat ovat päätyneet printtiin todennäköisemmin Askon kuin Antin käden kautta.

BLOODSUCKING FREAKSIN HISTORIAN eräs taustahahmo on yhdysvaltalaisen elokuvajournalismin merkittävä enfant terrible Bill Landis (1958-2008), joka ansaitsee asemansa päivän päivityksen keskeisenä henkilönä.

Ulkoisesti suttuisen mutta näkemyksekkäästi laukoneen Sleazoid Express -julkaisun primus motor Landis oli 1980-luvun alussa Reedin innokas hehkuttaja ja myöhemmin ohjaajan häikäilemätön vastustaja.

Bill Landisin parhaat kirjoitukset (joita ei tätä nykyä ole julkisessa jakelussa), usein tiimityönä Jimmy McDonoughin kanssa syntyneet, eivät ole missään perinteisessä mielessä “hyviä elokuva-arvosteluja”. Ne ovat oudon kiehtovia väläyksiä kovilla aineilla höystetystä vaihtoehtoelämästä New Yorkin eksploitaatio- ja pornoelokuva-alan reunamilla.

Nuoren Landisin kirjoitusten johtomotiivi on hinku erottua nörteistä, jotka kohkaavat hirviöleffoista ja gore-efekteistä. Samalla kaikki kulttielokuvan hyväksytyt muodot tuntuvat yksi toisensa jälkeen kääntyvän ikävystyttävän normaaleiksi. Gonzokriitikon veri vetää elokuvamaailman todellisten tabualueiden kuten homoteinipornon pariin.

Jatkuvalla avoimuudellaan ja tylyllä huumorillaan lukijaa ravistelevan Landisin silmissä elokuvaharrastus on yleensä lähinnä katsojan seksuaalisten mieltymysten jatke. Landis esittää oman seksuaalisuutensa monien 1970-luvun miespuolisten seksisymbolien hengessä (Joe Dallesandrosta Marc Stevensiin valittuja rocktähtiä unohtamatta) rajatapauksena. Riittävän rajut kokemukset periaatteessa kenen tahansa kanssa kiinnostavat ja homoksi leimautuminen ei pelota, vaikka sekään ei ollut koko totuus.

Erikoisnumero "Ecco" (1985) oli Sleazoid Express -lehden legendaarisen 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

Erikoisnumero “Ecco” (1985) oli Sleazoid Express -lehden maineikkaan 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

BILL LANDISIN TIE VOYEURISTISTA EKSHIBITIONISTIKSI eli Times Squaren pornoteatterien vakioasiakkaasta s/m-henkisten hardcore-videoiden sivuroolien esittäjäksi sisälsi lyhyen yhteistyövaiheen ohjaaja Joel Reedin kanssa.

Joulukuussa 2008 sydänkohtaukseen kuollut Landis käsitteli kumppanuutta viimeisessä isommassa kirjallisessa teoksessaan, Sleazoid Expressin Reed-erikoisnumerossa, jonka hän tuotti vaimonsa Michelle Cliffordin kanssa 2005.

Kostomotiivilla kirjoitettu, kunnianloukkauksen rajoja reippaasti testaava ja lukukokemuksena pirullisen antoisa kopionivaska katosi nopeasti markkinoilta (mitä todennäköisimmin Reed uhkasi oikeustoimilla) ja päätyi keräilyharvinaisuudeksi.

Bloodsucking Freaks kiinnosti “Mr Sleazoidia” alkujaan siksi, että ennen Tromaa sitä oli levittänyt salaperäinen George Weiss, tuottajaveteraani vanhan liiton kinky-viihteen maailmasta; esimerkkejä back cataloguesta ovat Ed Woodin “transtutkielma” Glen or Glenda (1953), julma Olga-trilogia (1964-1969) ja käsittämättömästi Suomeen leikkaamattomana (!) rantautunut patologinen huippuharvinaisuus Smut Peddler alias Seksipaholainen (1965).

Ohjaaja Joel M. Reedin filmografian lyhyys (puoli tusinaa elokuvaa puolessa vuosisadassa) selittyy Landisin kirjoissa sillä, että Reed ei oikeastaan yritäkään tehdä elokuvia.

Elämäkertalehden mukaan “kulttiohjaaja” tienaa leipänsä houkuttelemalla show-alasta kiinnostuneita (uteliaita noviisinörttejä, bimbotähtösten perään kuolaavia keski-ikäisiä äijiä ja sankarirooleista haaveilevia nobodyjä) vireillä olevien projektien “tuottajiksi” ja pitää starttirahat itsellään.

Sleazoid Express kirjoittaa, että Bloodsucking Freaksin kuvauksissa Reed väitti kuvausryhmän palkkiorahojen joutuneen ryöstetyiksi ja piti ne itsellään.

Landis on itsekin mennyt ansaan: 1980-luvun alussa hän heitti hyvästit toimistotöille ja perusti Reedin kanssa Lanmore Films -filmiyhtiön. Tarkoitus oli levittää kauhu- ja karate-elokuvia New Yorkin tuolloin voimissaan olleisiin grindhouse-teattereihin ja tuottaa kauhukomedia nimeltä Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp.

Rahaa paloi mutta projektit eivät edenneet. Landis tunsi olevansa eksploitaation ytimessä väärällä tavalla, veti sijoittamansa summan nopeasti pois yhtiön tililtä ja laittoi rahat parempaan käyttöön hankkimalla kokaiini-heroiini-yhdisteitä.

Katkaistuaan välit epäluotettavaan kumppaniin hän alkoi soittaa Reedille elokuvaviittauksilla vittuilevia pilasoittoja eri numeroista. Tuolloisen kirjoittajakumppaninsa Jimmy McDonoughin kanssa hän jopa suunnitteli Reedille soitetuista puheluista koottua antologiakirjaa nimeltä The Caller.

Myös McDonoughin ja Landisin tiet erkanivat, kun (myöhemmin Neil Youngin, Russ Meyerin, Tammy Wynetten ja Andy Milliganin arvostetut elämäkerrat kirjoittanut) McDonough ideoi ja toteutti 1980-luvun viimeiseksi jääneen Sleazoid Expressin numeron. Varoitukseksi tarkoitettu teos kuvaa avainromaanimetodilla Landisin kaltaisen “Joe Mondayn” elokuvapakkomielteitä sekä uppoamista huumekierteeseen ja narsistiseen pornoiluun.

Mondoelokuvan mukaan nimetty Ecco – The Story of a Fake Man on 42nd Street (1985) on enemmän kuin underground-elokuvajournalismin helmi. Se on omanlaiseensa helvettiin johtavan miehisen näyttämisen halun pätevä läpileikkaus, jossa surulliset, hauskat ja pelottavat tasot asettuvat mestarillisesti sisäkkäin.

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1982). Natsizombi-haahuilu on kannen perusteella "USAN HUIPULTA".

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1981). Natsizombiaiheinen haahuilu on kannen perusteella “USAN HUIPULTA”.

BLOODSUCKING FREAKSIN päähän poraamiset, elävät tikkataulut ja aivokirurgiset kepposet houkuttelivat 1970-1980-luvun taitteessa äärimmäisyyksien etsijöiden lisäksi väkivaltaviihteestä poliittisesti loukkaantuneita naisasia-aktiiveja. Olivathan Suuren Sardun julmuuden teatterin uhrit lähinnä naisia.

New Yorkiin keskittynyt kohu oli pitkälti manipuloitu mediatemppu: teatterinomistaja Steve Hirsch houkutteli Women Against Pornography -ryhmän aktiiveja rähjäämään esityspaikan tienoille: näin sekä elokuva että naisten ihmisoikeudet saivat kaivattua huomiota, vaikka katsojalukujen boostaaminen jäi haaveeksi.

Night Visions voisi koettaa samanlaista tempausta, vaikken usko, ettei stadilaisia elokuvafeministejä saisi sunnuntaiyönä aamukolmelta (toinen näytös) sotajalalle edes vanha kunnon viholliskuva Deep Throat (1972).

Joel M. Reedin viimeiseksi elokuvaksi näyttää jäävän lupaavasti käynnistyvä, merkillisen aneemiseksi jämähtävä natsizombitutkielma Haudan takaa (Night of the Zombies, 1981).

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Yksikään ohjaushanke ei siis ole ottanut tulta 33 vuoden aikana, vaikka 1980-luvun alusta asti vireillä ollut Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp on IMDb:n mukaan aina vain tekeillä.

Valmistusvuodeksi ilmoitetaan 2014 eli kohta pitäisi tapahtua, mutta muut tekijä- ja ennakkotiedot ovat silmiinpistävän niukkoja. Jos on ylimääräistä rahaa taskussa, Reed löytyy Facebookista.

Lauri Lehtinen

Bloodsucking Freaks Kino Engelissä 12.4. klo 01:00 ja 13.4. klo 03:00.

Advertisements

Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.