Alaston ihminen: Pink Floydin ja Pekka Strengin yhteinen innoittaja?

body lp

Kuunteliko popmuusikko Pekka Streng ikinä Alaston ihminen -dokumentin (The Body, UK 1971) soundtrack-levyä Music from The Body?

Kysymys, jota voi pohtia elokuvan Orionin esityksiä odotellessa (16. & 19.4.), askarrutti rocktoimittaja Tapio Korjusta vuonna 1973 hänen valmistautuessaan kaikkien aikojen ainoaan Strengin (1948-1975) haastatteluun.

Strengin ehkä tunnetuimmassa saavutuksessa, Sisältäni portin löysin -kappaleessa, oli jotain samaa kuin Ron Geesinin ja Roger Watersin Alastomaan ihmiseen tekemissä oudoissa mutta seesteisissä sisäavaruusbiiseissä. Ne sisältävät sekä Watersin Pink Floyd -yhtyeen muusikoiden soittoa että monenlaisia ihmisääniä hengityksestä taputtamiseen ja pieremiseen; music from the body indeed.

Strengin Magneettimiehen kuolema -LP:stä vaikuttunut Korjus oli pohtinut mahdollisia Music from the Body -vaikutteita jo Musa-lehteen kirjoittamassaan arvostelussa.

Kun Streng suostui hänen haastattelupyyntöönsä kuukausien jahkailun jälkeen, toimittajalle avautui tilaisuus kysyä ujolta ja julkisuutta kaihtavalta “Magneettimieheltä”, oliko tässä tulkinnassa perää.

Haastattelu tapahtui Strengin kotitalossa Helsingin Jollaksessa helmikuun loppupuolella, sattumalta juuri ennen kuin Alaston ihminen sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa 2.3.1973. Soundtrack-albumi oli ilmeisesti löytänyt tiensä Suomeen hyvissä ajoin ennen elokuvaa. Tuntui epäilemättä todennäköisemmältä, että mahdollinen inspiraatio Sisältäni portin löysin -biisiin olisi löytynyt levyä kuuntelemalla kuin katsomalla Roy Battersbyn ohjaamaa merkillistä dokumenttia.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

ALASTON IHMINEN PERUSTUU tiedetoimittaja-tutkimusmatkailija Anthony Smithin kirjaan The Body (1968). Teoksen omintakeiset kulmat ihmiskehon ja -elämän mysteereihin ovat kiinnostaneet suurta yleisöä vuosikymmenestä toiseen.

1990-luvun lopulla Smithin kirjan pohjalta tehtiin BBC:n kansainvälinen hittisarja Löytöretki ihmiseen (The Human Body) ja uusia tv-sarjaan kytkettyjä painoksia ilmestyi monissa maissa. Suomessa Helsinki Media julkaisi bestsellerin nimellä Löytöretki ihmiseen.

Buumista huolimatta kirjan elokuvaversiota Alaston ihminen ei tuolloin nostettu unohduksesta, johon se oli 1970-luvun jälkeen vaipunut. Aikoinaan uraauurtavalla mikroskooppikuvauksella sekä sukupuoliyhdynnän dokumentoinnilla ja paljaalla pinnalla kohua herättänyt Roy Battersbyn ohjaus oli hävinnyt jakelusta vuosikymmenten ajaksi ja alkanut kartuttaa kadonneen klassikon mainetta.

Vetonauloihin kuuluva Watersin ja kumppanien musiikki saattoi osaltaan haitata elokuvan saatavuutta, mikäli sen oikeuksien arvo kasvoi samassa tahdissa kuin Pink Floydin suosio.

Valmistumisensa aikoihin Alastonta ihmistä markkinoitiin 1970-luvun elokuvabisneksen hengessä seksuaalisuutta karkeasti korostaen, Suomessa ruotsalaisen Rakkauden kieli -sarjan menestyksen imussa. Kyseessä on kuitenkin on erittäin monipuolinen fyysisen ihmisyyden kartoitus. Tekijöiden tarkoitusperistä voi tietysti löytää kaupallista huomiohakuisuutta, mutta ei heiltä voimakasta idealismiakaan puuttunut.

Dokumentin tuotti Ken Loachin läpimurtoteoksista tunnettu vasemmistohenkinen Kestrel Films. 1960-luvun lopussa yhtiö siirtyi Loachin tavoin tv-draamoista valkokangaselokuviin (ja tarvitsi hittiä). Ohjaaja Roy Battersby oli kaupallisen elokuva- ja tv-alan kovimpia aatteen miehiä. Trotskilainen kommunisti ei luopunut Workers Revolutionary Partyn jäsenkirjastaan edes BBC:n mustalle listalle joutumisen uhalla. Alastoman ihmisen toisena kertojaäänenä kuultava elokuvatähti Vanessa Redgrave kuului ohjaajan aktiivisiin puoluetovereihin.

Tekijöiden vasemmistolaisuus ilmenee dokumentin tavassa esitellä ihmiskehoa luokkatietoisesti työkaluna (1970-luvulla töiden paiskiminen koko kehon voimalla oli vielä melko tavallista) ja toisaalta osana modernia yhteiskuntaa, jossa saastuminen ja sodan uhka haittaavat elämän jatkumisen edellytyksiä.

VILPITTÖMÄN, PAIKOIN PAASAAVAN sanomallisuuden ohessa Battersbyn elokuva loihtii ihmisen biologiasta ihmisen psykedeliaa.

Toisin kuin Anthony Smithin kirjan myöhempi tv-sarjaversio, Alaston ihminen on selvästi isolle kankaalle ajateltu tajunnallinen elämys. Kehon sopukoihin sukeltava erikoiskamera löytää kosmisia näkyjä ja kaikkea säestää Watersin ja Geesinin hypnoottinen, herkkä ja hauska “biomusiikki”.

Biisilistalta löytyvät muun muassa seuraavat kappaleet: March Past of the Embryos, More Than Seven Dwarfs in Penis-LandDance of the Red Corpuscles, Piddle in Persplex ja Mrs Throat Goes Walking.

Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseen, siihen, joka kiinnosti jo vuoden 1973 Suomessa:

Kuunteliko Pekka Streng sikiömarsseja ja Penis-maan kääpiöiden musiikkia sun muita ennen oman psykedeelisen klassikkonsa säveltämistä?

Strengin kuoltua Soundissa 1/1978 ilmestyneessä Magneettimiehen jäljillä -jutussa Korjus muistelee vuoden 1973 tapaamista unohtamatta hetkeä, jolloin hän mainitsi muusikolle Music from The Bodyn ja kysyi:

“Oletko kuullut kyseistä levyä koskaan?”

“En”, Pekka Streng vastasi. Jokin Pink Floydin kappale kuului muusikon suosikkeihin, mutta Alaston ihminen -projekti ei vaikuttanut tutulta.

Korjus joutui myöntämään, että “taas meni kaikkitietävän kriitikon spekulaatiot pieleen”, kuten hän artikkelissaan toteaa.

Tai pieleen ja pieleen; ehkä Streng ja Roger Waters löysivät sisältään saman portin toisiaan kuulematta.

Lauri Lehtinen

Alaston ihminen (The Body) elokuvateatteri Orionissa ke 16.4. ja la 19.4. klo 21:00.

Advertisements