13 ruotsalaista, jotka jokaisen on pakko katsoa ennen kuolemaansa

Huh, vihdoin voi tulla ulos kaapista. Pitkään jatkunut intohimon hämärän kohteen peittely on lopullisesti ohi. Arvasitte oikein: kyse on Orionin kesäkauden 2014 ohjelmistosta, johon Stranger Than Fictionin tausta-aivot ovat salassa suunnitelleet esityssarjan Trilleri-Ruotsi. Nyt koko setti on julkistettu ja lippujakin voi kai ostaa.

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars G. Thelestamin kiitetty debyytti Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars Thelestamin Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Elokuvasarjojen kokoaminen ja esitteleminen merkitsee jonkinlaisena asiantuntijana esiintymistä, minkä koen toisinaan hieman falskina vaikka yritänkin tarjota oikeaa tietoa käsittelemistäni aiheista. Prosessin moottori ei ole kuivakasti itseään varmisteleva asiantuntemus vaan uteliaisuus ei ihan tarpeeksi tuttuja elokuva-alan ilmiöitä kohtaan. Lievää levottomuutta aiheuttava tiedonhalu yhdistettynä näkemisen haluun.

Kun kokosimme Antti Suonion kanssa Orionin esityssarjat Neuvostoelokuvan salainen historia I-II, emme olleet mitään venäläisen scifin ja eastern-seikkailuelokuvien eksperttejä, ainoastaan tiettyihin itänaapurin juttuihin puolivahingossa mieltyneitä “nälkäisiä” entusiasteja. Tiedot ja perspektiivi kyllä karttuivat kahlatessa Kosmos-Filmin maahantuonteja ja arvioidessa monenlaisten tuntemattomien löytöjen käyttöarvoa, joka vaihteli nollasta sataan.

Vastaavasti Trilleri-Ruotsin takana on (aukottoman dekkarituntemuksen sijasta) raakilemainen, spontaani halu kaivautua ruotsalaiseen elokuvaan, kirjallisuuteen ja kulttuuriin ottamaan selvää, mitä cinefiilisiä elämyksiä sen varjoisilta kujilta parhaimmillaan irtoaa.

nattmara_65

Arne Mattsson: Ansa

Kansainvälisesti suosittujen 1990-2000-luvun brändien ulkopuolella koko ruotsalaisen rikos- ja jännitysfiktion kenttä on hyvin niukasti tutkittua maaperää, täynnä vähälle huomiolle jääneitä eteviä kertojia, unohdettuja helmiä ja hämäriä yllätyksiä. Sekä monien suomalaistenkin tiedossa olevaa kunnon kamaa, yhtenä esimerkkinä tv:stä tutun kirjailija-kriminologi Leif G. W. Perssonin esikoisromaaniin Possujuhlat perustuva nuhjuisten tukholmalaisjeparien tarina Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984).

Romaanikirjailijaksi ryhtyminen ei ollut poliittisesti tulenarkojen prostituutiopaljastustensa takia poliisista potkitun G.W:n ainoa uravaihtoehto; myös itsemurhan tekeminen hirvikiväärillä oli vakavassa harkinnassa skandaalin synkimmässä vaiheessa. Mies Mallorcalta sisältää yhteyksiä näihin tositapahtumiin, joita myös tuoreempi Call Girl (2012) sivuaa.

Onnistuneen elokuvaversion ohjasi Bo Widerberg, jonka aikaisempi menestys, psykoottisen tarkka-ampujan aiheuttamaa paniikkia seuraava Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) kuuluu sekä lukuisien Beck-sovitusten että 1970-luvun poliisitrillerien kärkeen.

JOS JOKU ON SITÄ MIELTÄ, että Bo Vibeniuksen nuhjuinen kostosaaga Thriller – en grym film (1974) kuuluisi 13 elokuvan settiin, Shockpoint Orion on ihan samaa mieltä, tietyillä ehdoilla. Boarnen kanssa käytiin pieniä neuvotteluja, mutta ohjaajan tarjoama, oletettavasti ikävän näköinen digibeta-tallenne ei vaikuttanut rahan, vaivan ja ison kankaan arvoiselta. Thriller-tähdet Christina Lindberg ja Heinz Hopf ovat sen sijaan edustettuina Gustav Wiklundin erotiikkatrillerissä Exponerad (1971), joka nähdään elokuussa.

Ikävämpi realiteetti on se, että jenkkityylisen Made in Sweden -kasaritoiminnan mustat lampaat, Mats Helgen The Ninja Mission (1984) ja Björn Carlströmin & Daniel Hübenbecherin War Dog (1987) puuttuvat länsinaapurin elokuva-arkiston kokoelmista. Skandalös!

Vähemmän tunnettuja trillereitä koskevan taustatiedon hankinnassa tärkeimmiksi lähteiksi nousivat pohjoismaista ja muuta “genre-elokuvaa” vireästi ja monipuolisesti esittelevä Cinezilla-blogi sekä Daniel Ekerothin hersyvä opaskirja Swedish Sensationsfilms (Bazillion Books, 2011), jossa nimensä mukaisesti mennään sensaatiot edellä.
swedish-sensationsfilms2
Ekerothin suosikkiohjaajiin kuuluu 1950-1970-lukujen johtava ruotsalainen jännitysmestari Arne Mattsson, joka on tavallaan myös Trilleri-Ruotsin päähenkilö.

Mattsonilta esitetääm sarjassa neljä elokuvaa: charmikas Maria Lang -filmatisointi Kielot kuiskaavat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961), giallomaisen tyylitellysti vaanivat murhamysteerit Punainen mannekiini (Mannekäng i rött, 1959) ja Ansa (Nattmara, 1965) sekä se kovin: pahamaineisen brutaali poliittinen trilleri Black Sun (Mannen i skuggan, 1976), jonka teatterissa esittämisen merkitystä ei vähennä sen äärimmäinen harvinaisuus.

Ninja Dixon -blogissa on englanninkielistä keskustelua siitä, mistä tämän kovaksikeitetyn aarteen voisi löytää. Kukaan ei tunnu tietävän. Daniel Ekeroth kirjoittaa elokuvasta: “As good as the plot summary sounds (..) the film remains unfortunately impossible to track down.

Daniel, kohta kannattaa tulla Helsinkiin.

Halutun harvinaisuuden löytyminen juuri Suomen arkiston kätköistä saattaa liittyä siihen, että elokuvan vastaavana tuottajana toimi Jörn Donner.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

ILMAN RUOTSALAISIAKIN Orionin kesästä on tulossa tavallista jännittävämpi, osittain Jean-Louis Trintignant -näyttelijäsarjan ansiosta. (Mukana mm. Z – hän elää, Petturimurhaaja, Fasisti…) John Carpenter on saanut 1970-1980-lukujen töihinsä keskittyvän ohjaajaretrospektiivin ja 12.6. Orionissa nähdään Dario Argenton kylmän elegantti, umpikiero kasarigiallo Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982).

Sen saapuu esitteltemään elokuvan trendikkäästi robottisoundisen musiikin päätekijä, elektro-soundtrackien maestro Claudio Simonetti, jonka uusin Goblin-kokoonpano on samana viikonloppuna äänessä Fight the Night 2 -tapahtumassa Vallilan Ääniwallissa.

Carpenterissa, Argentossa ja Arne Mattssonissa on paljon samaa: kaikki kolme olivat Hitchcockinsa katsoneita, visuaalisesti eteviä ja rohkeita jännityselokuvan uudistajia. Heidän tunnelmalliseen ilmaisuunsa kuuluvat dynaamisesti liikkuva kamera, iskevä leikkaus ja oudon nautittavaksi tihenevä vaaran tuntu. Orionin kesässä pelkoa ei voi paeta, mutta kukapa sitä näissä oloissa haluaisi paeta.

Lauri Lehtinen

Trilleri-Ruotsin avauselokuva, Arne Mattssonin Punainen mannekiini Orionissa 1. ja 2. toukokuuta 2014.

Advertisements

Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.

Pirjo Honkasalon natsiaarre

Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon haastattelu Filmihullussa 3/1980.

Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon haastattelu Filmihullussa 3/1980.

Saatuaan Pirun silmän esittelytekstin valmiiksi ja keskiviikon esitystä (5.2. klo 21:00) odotellessaan Shockpoint Orion vietti aikaa Jussi-palkintogaalassa Helsingin Kaapelitehtaalla. Viihtyisä patsastelu sisälsi muutamia Stranger Than Fiction -projektin kannalta ilahduttavia tilanteita.

Elokuvantekijä ja elokuvavaikuttaja Jörn Donner palkittiin Betoni-Jussilla elämäntyöstään, jota 80-vuotias Jörkka kiitospuheessaan lupasi jatkaa. Dokumentti- ja raporttikonkarin osittain ohjaamat Mondo Teeno ja Perkele! Kuvia Suomesta voisivat hyvin olla Stranger Than Fictionissa, mutta ensimmäistä ei löydy ja jälkimmäisen Orion-esitykset vuonna 2013 ovat tarpeeksi tuoreessa muistissa. Jopa hillitty Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä sisältää alkuperäisiä mondoelokuvia muistuttavaa kertojaäänen käyttöä: eksentriset ja kovia kokeneet helsinkiläistyypit eivät ikinä itse puhu kameralle vaan tyylitelty, karun humoristinen selostus piirtää heistä pikamuotokuvat.

STF-komitean kotimaisiin kestosuosikkeihin kuuluvan Autobonuksen tekijä Mika Ronkainen korjasi parhaan dokumenttielokuvan Jussin ohjauksestaan Laulu koti-ikävästä. Pitää katsoa tämäkin joskus. Jokseenkin kummallisessa dokumenttivalikoimassa lähinnä faneja kiinnostava taidehanuristin muotokuva Soundbreaker oli selvinnyt esivalintaraadin seulasta finaaliin, toisin kuin Peter von Baghin Muisteja ja aika monet muut oikeasti kannatettavat esitykset.

Lievempänä pettymyksenä Allu Tuppurainen jäi vaille musiikki-Jussia Röllissä ja kultaisessa avaimessa kierrätetyistä kappaleistaan. Eräs Tuppuraisen röllipeikkolaulu (Usvametsän nainen) soi mieleenpainuvasti Stranger Than Fiction -elokuvassa Yksinteoin. Rölli ei ikinä oikein toimi elokuvamuodossa, mutta Tuppuraisen kredibiliteettiä nostavat roolit Visa Mäkisen persoonallisissa komedioissa – ja se, että näyttelijä on kehdannut seistä niiden takana eikä osallistunut ohjaajan vähättelyyn julkisuudessa.

Stranger Than Fiction -ohjaaja Pirjo Honkasalon sielumessutyylinen lähiödraama Betoniyö oli illan palkituin elokuva. Kuuden patsaan voittaja sai odotetusti sekä parhaan ohjauksen että parhaan elokuvan Jussin. Jälkimmäisen pystin ottivat Oscar-tyyppisen protokollan mukaisesti tuottajat Misha Jaari ja Mark Lwoff. Kaksikon projekteihin kuuluu Yksinteoin-tilityksen harmillisesti marginaaliin kadonnut jatko-osa, jota rahoitti Jörn Donner.

Piirit ovat Suomessa näin pienet ja siitä kertoo kai sekin, että Stranger Than Fiction -agentti Antti Suonio löytyy Betoniyön lopputeksteistä levittäjäfirman edustajana.

HETKINEN, NYT VÄHÄN takaisinkelausta. Mitä tekemistä Pirjo Honkasalolla on Stranger Than Fictionin kanssa? Mitä Suomen arvostetuimmalta naisohjaajalta nähdään sarjassa, jossa tulee kaiken maailman mondo bizarroja, tämä on amerikkoja sun muita kuriositeetteja?

Atman, joku voisi veikata, tai Tanjuska ja 7 perkelettä, syvällisiä ajattelevan ihmisen toiseuspläjäyksiä eksploitaation vastapainoksi? No ei. Nyt mennään kovempaan kulttiainekseen.

Vaaran merkki (1978) on Honkasalon ja Pekka Lehdon ohjaama elokuva “valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoinin uusfasistisesta järjestöstä. Noin 20-minuuttinen teos päätyi mukaan sarjaan viime hetken säätönä, kun Peter Watkinsin ydinsotavaroitus, hieman alle tunnin pituinen Sotaleikki (1965) tarvitsi lisäkuvan samaan näytökseen. Lehdolta nähdään Stranger Than Fictionissa myöhemmin Yksinteoin (1990) ja Honkasalo on suunnitellut Orionin kevääseen oman Carte blanche -sarjansa.

“Lähdimme liikkeelle hetken ideasta, soluttauduimme järjestön marssi- ja ampumaleirille”, Pirjo Honkasalo kertoo Vaaran merkin taustoista Filmihullu-lehden haastattelussa (Valtiopeli nukkekodissa, Filmihullu 3/1980). Käy ilmi, että käsissämme on jälleen yksi kirottu elokuva, sellainen, joita elokuva-ala, televisio ja viranomaiset eivät osaa käsitellä muuten kuin torjuvasti.

Vaaran merkki ei Pirjo Honkasalon mukaan saanut mitään tukea muttei maksanutkaan juuri mitään.

“Se rahoitettiin Robin Hood -menetelmällä ja laboratoriolaskut katettiin mainos-spottityöllä. Halusimme vaikuttaa elokuvallamme nopeasti järjestön kohtaloon. Yleisradio totesi elokuvan talon ohjelmatoiminnan säännöstön vastaiseksi. Ja toteaa yhä.”

“Elokuva sai kuitenkin asiaankuuluvan levikin rikospoliisissa ja raastuvassa. Siellä meille annettiin kunniaa yli ansioidemme: poliisilaitoksen kuulustelija väitti, että elokuvan ohjauksen lisäksi olimme ohjanneet koko Siitoinin marssi- ja ampumaharjoitusleirin.”

Haastattelussa Honkasalo kertoo todistaneensa viranomaisille, että “marssi ja ampuminen tapahtui poliisilaitoksen luvalla, jossa vielä erityisesti määrättiin, että Suomen lippua tuli kantaa kärjessä, ennen hakaristilippua” ja lisää, että muuta levikkiä tämä elokuva ei ole Suomessa saanut. Lehto jatkaa Ruotsin television esittäneen Vaaran merkin kolmesti ja Suomi-natsien keränneen joka kerta lähes miljoona katsojaa.

Edesmenneestä Siitoinista on tullut kulttihahmo sarjakuvataiteilija Pertti Jarlalle ja monille muille fasismia tunnustamattomille tahoille.  Siitoin ja kumppanit on mahdollista ottaa vitseinä ja osittain ihan tahallisinakin vitseinä. Vaaran merkki on ajalta, jolloin tähän militanttiin alakulttuuriin ei suhtauduttu väriläiskänä vaan sisä- ja ulkopoliittisesti vaarallisena ilmiönä.

Kaikki tämä vain lisää soluttautumistaktiikalla tehdyn elokuvan kiintoisuutta.

Shockpoint Orion ei usko Pekka Siitoinin yliluonnollisiin voimiin, mutta Vaaran merkkiä katsoessa hätkähdyttää, miten osuvasti hänen toverinsa onnistuivat ennustamaan Neuvostoliiton romahduksen. Älkää missatko tätä, mutta älkää missatko myöskään Pirun silmää saati Night Visions Shockpointia. Liput Orionista ja KAVI:n verkkokaupasta.

Lauri Lehtinen

Uskomaton Ruotsi: Maailman naiset ja Donnerin teinit

Elokuvamainos Vaasa-lehdessä 7. 7. 1967 (Hannu Riihimäen kokoelmasta).

Elokuvamainos Vaasa-lehdessä 7. 7. 1967 (Hannu Riihimäen kokoelmasta).

Täytyykö sitä aina mennä Papua-Uuteen-Guineaan filmaamaan epätavallista käytöstä, kun Ruotsiinkin voisi mennä?

Viikko sitten käynnistyneen Stranger Than Fiction -esityssarjan toinen elokuva Maailman naiset (I donna nel mondo, 1963) rullaa ammattitaitoisesti samalla showhenkisten kärjistysten linjalla kuin ohjaajiensa Paolo Cavaran, Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin läpimurtoelokuva Mondo Cane – Kova maailma (1962). Aiheena ovat naiset ja kuvauksissa on tällä kertaa käyty muun muassa Ruotsissa, josta tuli Maailman naisten myötä mondo-ohjaajien kestävän kiinnostuksen kohde.

Elokuva aloittaa Ruotsi-katsauksensa häkeltymällä aikansa ainoan messun pitämiseen valtuutetun naispuolisen papin seremoniassa. Kuten Mondo Canessa nähtiin, kirkonmenojen yhteydessä Jacopettin normaalisti railakas kerronta vakavoituu Isä Camillo -komedioita muistuttavalla tavalla.

Keskivaiheillaan elokuva tirkistelee vastapäisen talon ikkunasta ruotsalaista opiskelija-asuntolaa, jossa nuoret elävät “avoimessa promiskuiteetissa” (lue: synnissä). Kerrostalon asukkaiden leppoisissa iltapuhteissa erikoisinta on se, että kämpät näyttävät enemmän kirkkailla valonheittimillä kuin kattolampuilla valaistuilta ja kaikkien ikkunaverhot on jätetty auki kuin yhteisestä sopimuksesta.

Tästä leikataan valtatien varrella vaihtelevalla menestyksellä liftaaviin opiskelijatyttöihin ja (ainakin englanninkielisessä versiossa) johonkin laitokseen, jonka hyvinvointivaltio on kertojan mukaan järjestänyt aviottomille lapsille ja heidän äideilleen. On vaikea ottaa selvää, onko kyse synnytyssairaalasta, päiväkodista vai mistä.

women_of_world_poster_01

MAAILMAN NAISTEN PÄÄNAVAUKSEN JÄLKEEN italialaiset ohjaajat jatkoivat Ruotsi-paljastuksia Paolo Cavaran I malamondossa (1964), jossa seurataan, OMG, ruotsalaisnaisen ja afrikkalaistaustaisen miehen häitä. Kokonaan Ruotsille omistettu Luigi Scattinin Svezia, inferno e paradiso (1968) tuli käsiteltyä jo aiemmassa blogimerkinnässä.

Gianni Proian hysteeriseksi äityvä Ecco! (Mondo di notte 3, 1964) ei ole rehellisyydellä pilattu elokuva. Tukholman raggarit lähtevät Kungsgatanin kulmilta kaahailemaan öisiä maanteitä pitkin, tekevät tuhoisan iskun huvipuistoon ja harrastavat jonkinlaista seksiä kaatosateessa auton katolla, italowestern-tyylisen paatoksellisen trumpettisoolon säestyksellä. Kertoja murehtii korkean elintason varjopuolia. Dokumenttiohjaaja Proia on onnistunut taltioimaan brutaalin huvipuistokahakan melskettä kiitettävän monesta kulmasta, komeimmillaan liikkuvasta karusellista, jossa kameramies on ilmeisesti istunut valmiudessa juuri oikealla hetkellä! Niin varmaan joo.

Ecco! etenee pääkaupungista Lapin tuntureille, jossa perinneasuiset saamelaiset kuohitsevat poroja omin hampain ja lassoavat itselleen lemmenkumppaneita suopungeilla.

Samana vuonna valmistunut Romolo Marcellinin Maailman tabut (I tabú/Taboos of the World, 1964) on toinen “Lappi-mondo”, joka tuo omintakeista poronhoitoa Night Visions Shockpoint -yötapahtumaan maaliskuun alussa.

LUULTAVASTI PALJON AIDOMPAA pohjoismaisen elämän raportointia sisältyy Teenage Rebellion -nimellä 1967 valmistuneeseen kansainväliseen projektiin, jolle jenkkilevittäjä antoi kvasi-italialaisen nimen Mondo Teeno. Kyse on brittiläis-amerikkalaisesta tuotannosta, mutta sen ilmeisesti haluttiin vaikuttavan italialaiselta 1960-luvun suosituimpien mondoelokuvien tavoin. (John Watersin Mondo Trasho -varhaistekeleen nimi on luultavasti juuri Mondo Teenon inspiroima.)

Useiden ohjaajien voimalla Englannin, Yhdysvaltain, Japanin, Ranskan, Italian ja Ruotsin nuorisoa rinnastavan elokuvan pohjoismaiset osuudet filmasi suomalainen elokuvantekijä ja raporttikirjailija Jörn Donner.

Keskiöön nousevat jälleen esiaviollisia suhteita muodostavat ruotsalaiset, ja Variety-lehden toukokuussa 1967 julkaiseman arvion mukaan elokuva päättyy ruotsalaisvauvan syntymään.

Elokuvajulisteessa Teenage Rebellionin ohjaus on kreditoitu Mr. Norman Hermanille, vaikka asialla on ollut muitakin.

Elokuvajulisteessa Teenage Rebellionin ohjaus on kreditoitu Mr. Norman Hermanille, vaikka asialla on ollut muitakin.

HAASTATTELIN TALVELLA 2006 Jörn Donneria hänen Pohjoisrannan kodissaan Isäni jalanjäljillä -dokumenttisarjaan liittyen ja kysyin jotain myös vanhemmasta dokumenttiprojektista Mondo Teeno.

Donner ei muistanut elokuvasta juuri muuta kuin tuotantokuvioiden sotkuisuutta ja sen, että työ jäi hänen osaltaan jotenkin kesken.

Ohjaajatiimin muutkaan jäsenet eivät ilmeisesti oikein allekirjoita lopputulosta. Heistä kuuluisin, 1960-luvun rentojen Beatles-komedioiden ohjaaja Richard Lester, on tiettävästi yrittänyt saada Mondo Teenon poistettua useista filmografioistaan. Hänen ilokseen ja kiinnostuneiden harmiksi elokuvaa ei ole ainakaan legitiimisti saatavilla kotitallennemarkkinoilla, teatteriesityksistä puhumattakaan.

“Kadonneen Donner-elokuvan” svengaava trailer on kuitenkin löytänyt tiensä YouTubeen.

Lauri Lehtinen

Maailman naiset elokuvateatteri Orionissa lauantaina 18.1.2014 klo 21.oo. Huom: ainoa esitys!