13 ruotsalaista, jotka jokaisen on pakko katsoa ennen kuolemaansa

Huh, vihdoin voi tulla ulos kaapista. Pitkään jatkunut intohimon hämärän kohteen peittely on lopullisesti ohi. Arvasitte oikein: kyse on Orionin kesäkauden 2014 ohjelmistosta, johon Stranger Than Fictionin tausta-aivot ovat salassa suunnitelleet esityssarjan Trilleri-Ruotsi. Nyt koko setti on julkistettu ja lippujakin voi kai ostaa.

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars G. Thelestamin kiitetty debyytti Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars Thelestamin Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Elokuvasarjojen kokoaminen ja esitteleminen merkitsee jonkinlaisena asiantuntijana esiintymistä, minkä koen toisinaan hieman falskina vaikka yritänkin tarjota oikeaa tietoa käsittelemistäni aiheista. Prosessin moottori ei ole kuivakasti itseään varmisteleva asiantuntemus vaan uteliaisuus ei ihan tarpeeksi tuttuja elokuva-alan ilmiöitä kohtaan. Lievää levottomuutta aiheuttava tiedonhalu yhdistettynä näkemisen haluun.

Kun kokosimme Antti Suonion kanssa Orionin esityssarjat Neuvostoelokuvan salainen historia I-II, emme olleet mitään venäläisen scifin ja eastern-seikkailuelokuvien eksperttejä, ainoastaan tiettyihin itänaapurin juttuihin puolivahingossa mieltyneitä “nälkäisiä” entusiasteja. Tiedot ja perspektiivi kyllä karttuivat kahlatessa Kosmos-Filmin maahantuonteja ja arvioidessa monenlaisten tuntemattomien löytöjen käyttöarvoa, joka vaihteli nollasta sataan.

Vastaavasti Trilleri-Ruotsin takana on (aukottoman dekkarituntemuksen sijasta) raakilemainen, spontaani halu kaivautua ruotsalaiseen elokuvaan, kirjallisuuteen ja kulttuuriin ottamaan selvää, mitä cinefiilisiä elämyksiä sen varjoisilta kujilta parhaimmillaan irtoaa.

nattmara_65

Arne Mattsson: Ansa

Kansainvälisesti suosittujen 1990-2000-luvun brändien ulkopuolella koko ruotsalaisen rikos- ja jännitysfiktion kenttä on hyvin niukasti tutkittua maaperää, täynnä vähälle huomiolle jääneitä eteviä kertojia, unohdettuja helmiä ja hämäriä yllätyksiä. Sekä monien suomalaistenkin tiedossa olevaa kunnon kamaa, yhtenä esimerkkinä tv:stä tutun kirjailija-kriminologi Leif G. W. Perssonin esikoisromaaniin Possujuhlat perustuva nuhjuisten tukholmalaisjeparien tarina Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984).

Romaanikirjailijaksi ryhtyminen ei ollut poliittisesti tulenarkojen prostituutiopaljastustensa takia poliisista potkitun G.W:n ainoa uravaihtoehto; myös itsemurhan tekeminen hirvikiväärillä oli vakavassa harkinnassa skandaalin synkimmässä vaiheessa. Mies Mallorcalta sisältää yhteyksiä näihin tositapahtumiin, joita myös tuoreempi Call Girl (2012) sivuaa.

Onnistuneen elokuvaversion ohjasi Bo Widerberg, jonka aikaisempi menestys, psykoottisen tarkka-ampujan aiheuttamaa paniikkia seuraava Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) kuuluu sekä lukuisien Beck-sovitusten että 1970-luvun poliisitrillerien kärkeen.

JOS JOKU ON SITÄ MIELTÄ, että Bo Vibeniuksen nuhjuinen kostosaaga Thriller – en grym film (1974) kuuluisi 13 elokuvan settiin, Shockpoint Orion on ihan samaa mieltä, tietyillä ehdoilla. Boarnen kanssa käytiin pieniä neuvotteluja, mutta ohjaajan tarjoama, oletettavasti ikävän näköinen digibeta-tallenne ei vaikuttanut rahan, vaivan ja ison kankaan arvoiselta. Thriller-tähdet Christina Lindberg ja Heinz Hopf ovat sen sijaan edustettuina Gustav Wiklundin erotiikkatrillerissä Exponerad (1971), joka nähdään elokuussa.

Ikävämpi realiteetti on se, että jenkkityylisen Made in Sweden -kasaritoiminnan mustat lampaat, Mats Helgen The Ninja Mission (1984) ja Björn Carlströmin & Daniel Hübenbecherin War Dog (1987) puuttuvat länsinaapurin elokuva-arkiston kokoelmista. Skandalös!

Vähemmän tunnettuja trillereitä koskevan taustatiedon hankinnassa tärkeimmiksi lähteiksi nousivat pohjoismaista ja muuta “genre-elokuvaa” vireästi ja monipuolisesti esittelevä Cinezilla-blogi sekä Daniel Ekerothin hersyvä opaskirja Swedish Sensationsfilms (Bazillion Books, 2011), jossa nimensä mukaisesti mennään sensaatiot edellä.
swedish-sensationsfilms2
Ekerothin suosikkiohjaajiin kuuluu 1950-1970-lukujen johtava ruotsalainen jännitysmestari Arne Mattsson, joka on tavallaan myös Trilleri-Ruotsin päähenkilö.

Mattsonilta esitetääm sarjassa neljä elokuvaa: charmikas Maria Lang -filmatisointi Kielot kuiskaavat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961), giallomaisen tyylitellysti vaanivat murhamysteerit Punainen mannekiini (Mannekäng i rött, 1959) ja Ansa (Nattmara, 1965) sekä se kovin: pahamaineisen brutaali poliittinen trilleri Black Sun (Mannen i skuggan, 1976), jonka teatterissa esittämisen merkitystä ei vähennä sen äärimmäinen harvinaisuus.

Ninja Dixon -blogissa on englanninkielistä keskustelua siitä, mistä tämän kovaksikeitetyn aarteen voisi löytää. Kukaan ei tunnu tietävän. Daniel Ekeroth kirjoittaa elokuvasta: “As good as the plot summary sounds (..) the film remains unfortunately impossible to track down.

Daniel, kohta kannattaa tulla Helsinkiin.

Halutun harvinaisuuden löytyminen juuri Suomen arkiston kätköistä saattaa liittyä siihen, että elokuvan vastaavana tuottajana toimi Jörn Donner.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

ILMAN RUOTSALAISIAKIN Orionin kesästä on tulossa tavallista jännittävämpi, osittain Jean-Louis Trintignant -näyttelijäsarjan ansiosta. (Mukana mm. Z – hän elää, Petturimurhaaja, Fasisti…) John Carpenter on saanut 1970-1980-lukujen töihinsä keskittyvän ohjaajaretrospektiivin ja 12.6. Orionissa nähdään Dario Argenton kylmän elegantti, umpikiero kasarigiallo Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982).

Sen saapuu esitteltemään elokuvan trendikkäästi robottisoundisen musiikin päätekijä, elektro-soundtrackien maestro Claudio Simonetti, jonka uusin Goblin-kokoonpano on samana viikonloppuna äänessä Fight the Night 2 -tapahtumassa Vallilan Ääniwallissa.

Carpenterissa, Argentossa ja Arne Mattssonissa on paljon samaa: kaikki kolme olivat Hitchcockinsa katsoneita, visuaalisesti eteviä ja rohkeita jännityselokuvan uudistajia. Heidän tunnelmalliseen ilmaisuunsa kuuluvat dynaamisesti liikkuva kamera, iskevä leikkaus ja oudon nautittavaksi tihenevä vaaran tuntu. Orionin kesässä pelkoa ei voi paeta, mutta kukapa sitä näissä oloissa haluaisi paeta.

Lauri Lehtinen

Trilleri-Ruotsin avauselokuva, Arne Mattssonin Punainen mannekiini Orionissa 1. ja 2. toukokuuta 2014.

Advertisements

Erkki Tuomioja oli kriittisen mondoilun Suomi-vahvistus

svezia_inferno_e_paradiso_luigi_scattini_001_jpg_tbep

Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Jos Stranger Than Fiction -esityssarjan dokumenttielokuvat eivät ole ensisijaisesti asiaohjelmia joita katsotaan informaation saamiseksi, millä mielellä niitä tulisi lähestyä? Taiteena, viihteenä vai “läpällä”?

Entä mikä neuvoksi, kun vilunkimetodit ja tirkistelevät tendenssit nostavat päätään tai elokuvan todellisuudentaju heittää perustavanlaatuisesti? Onko olemassa riski, että tällaisen katsojana minusta tulee dekadentti sika?

En kysy näitä saadakseni oikeat vastaukset vaan osoittaakseni, että marginaaliin jääneiden dokumenttien esiin kaivaminen ja julkinen esittäminen vie mutkikkaiden jännitteiden vyöhykkeelle, johon elokuvakuraattorit eivät normaalisti joudu eivätkä halua. Tämä on eräs keskeinen syy siihen, että mondot ja muut takavuosien epätavalliset “ei-fiktiot” pääsevät niin harvoin esille. (Muita syitä ovat materiaalin harvinaisuus sekä jäsentävän tausta- ja sisältötiedon puute, jota nettiaika ei ole radikaalisti parantanut.)

Mondo säilyttää paikkansa dokumenttielokuvamaailman tuntemattomana mörkönä, jonka on pysyttävä ulkona muumitalosta, että hyvikset saavat fiilistellä rauhassa.

Kuvio ei aina ole ollut tällainen. 1960- ja 1970-luvuilla härkää ainakin yritettiin ottaa sarvista. Pohjoismaihin joko syntyi tai levisi suuntaus, jota voi kutsua kriittiseksi mondoiluksi. Elokuvanharrastajat esittivät kiisteltyjä teoksia antamatta niille periksi, perspektiiviä tarjoavien vastalauseiden kera.

Asialla oli myös Suomen tuleva ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka alusti Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin Hyvästi Afrikkaa ylioppilaskunnan järjestämässä iltapäivänäytöksessä Helsingin Ritz-elokuvateatterissa 14.10.1968. Samoihin aikoihin Tuomioja toimitti Huutomerkki-sarjan Valkoisen vallan Afrikka -kirjaa.

Pääsylippu maksoi markan ja HYY:n monisteen mukaan iltapäivän kommentaattoreita olivat Tuomiojan lisäksi tiedostavan populaarikulttuurin kärkihahmot Atte Blom ja Peter von Bagh. Samassa paperissa on sitaatti Kansan Uutisten Martti Savon arvostelusta:

On olemassa elokuvia, jotka muodostuvat sitä pahemmiksi mitä hienommin ne on tehty.

KESKUSTELUTILAISUUS TÄYDENSI rauhallisemmalla tavalla saman elokuvan vastaisia mielenosoituksia, joita helsinkiläinen (vasta)kulttuuriväki harrasti teatterin kulmilla.

Kohu jäi lievemmäksi kuin Tukholmassa, jossa Africa Addio sai samantapaisia kerhonäytöksiä, mutta sitä vastaan taisteltiin muutenkin kuin valistuksen keinoin. Laajahko anti-Jacopetti-rintama vaati mondodokumentin teattereihinsa ottanutta SF:ää poistamaan sen ohjelmistosta. Näin tapahtuikin (päätöstä helpotti heikohko menekki) eikä firman menestysohjaajan Bo Widerbergin tarvinnut toteuttaa esittämäänsä irtisanomisuhkausta: jos Jacopetti ei lähde niin minä lähden.

Widerbergin kollega Vilgot Sjöman keksi toisenlaisen kriittisen mondoilun strategian kuultuaan, että hänen elokuvansa (luultavasti Olen utelias: keltainen) oli juuttunut sensuuriin Italiassa mutta Jacopettia ja kumppaneita sai levittää vapaasti.

Sjöman tiesi Luigi Scattinin Ruotsissa kuvatusta mondoelokuvasta Sweden, Heaven and Hell (Svezia, inferno e paradiso, 1968), joka jatkaa Jacopettin Maailman naisten (La donna nel mondo, 1963) käynnistämää Ruotsin merkillisyyksien tarkastelua, eikä ole turhalla autenttisuudella pilattu.

Sjömanin idea oli näyttää Scattinin aikaansaannos valtakunnan verkossa double bill -pakettina Jacopettin Hyvästi, Afrikan kanssa, jotta kansa tajuaisi molempien edustavan samantyyppistä vääristelyä.

Herkulliselta kuulostava suunnitelma ei toteutunut tällaisenaan, mutta joulun 1971 välipäivinä Ruotsin TV2 esitti Scattinin teoksen paneelikeskustelulla taustoitettuna (ilmeisesti kymmenkunta minuuttia lyhennettynä).

Lehdistössä kohutapauksena puffattu esitys hermostutti eniten paikallisia esiintyjiä, jotka olivat suostuneet pornahtaviin rooleihin sillä ehdolla, että lopputulosta ei nähdä Ruotsissa.

SWEDEN, HEAVEN AND HELL tarjoaa alkoholisteja, lesboja, itsemurhia, saunomista, uusperheitä ja kaamosta, mutta näistä asioista se ei ole jäänyt historiaan.

Elokuva muistetaan Piero Umilianin hassuttelevasti svengaavasta jazzbiisistä Mah Nà Mah Nà. Tämä diibadaaba on tv-historian kierrätetyimpiä teemoja, tuttu muun muassa Benny Hill Showsta ja lapsille suunnatuista Osuuspankin kasarimainoksista.

Muppet Show’n luoja Jim Henson käytti Umilianin musiikkia monessa ohjelmassaan ja loi sen ympärille “Mahna Mahna” -nimisen nukkehahmon, jonka äänet esitti itse:

BBC:n Konttori-komediasarjassa äänessä on Ricky Gervais ja Umilianin teema tuntuu olevan ainoa asia, joka tuo yhdistävää svengiä paperifirma Wernham-Hoggin toisiaan vihaaville konttorirotille, mukana tuleva Bilbo Reppulin esittäjä Martin Freeman.

Tällä kertaa on hyvä lopettaa Muppet Show’n aitiossa känisevien ukkelien kritiikkiin:

-“The question is, what is Mah Nà Mah Nà?

-“The question is, who cares?”

Shockpoint Orion välittää. Mitä “Mah Nà Mah Nà” tarkoittaa, sitä emme tiedä.

Lauri Lehtinen