Näyttelijä Bruce Le ja elokuvakriitikko Antti Lindqvist kamppailivat Cannesissa toukokuussa 1982.
Menee hieman ohi omista projekteista, mutta menköön. Nyt Shockpoint Orion haluaa suositella sydäntään lähellä olevaa harvinaista dokumenttia ja muistaa sen ohjaajaa.
Elokuvakriitikko Antti Lindqvistin (1953-2013) ohjaama kollegansa Pertti Lumirakeen tyylitelty henkilökuva Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen (1990) esitetään Orionissa perjantaina 7 maaliskuuta yhdessä Lindqvistin käsikirjoittaman ja Pauli Pentin ohjaaman Pimeys odottaa -elokuvan (1985) kanssa. Näytös on osa elokuvatoimittaja Jukka Kangasjärven Lindqvistin muistoksi kokoamaa Hommage á Antti Lindqvist -sarjaa.
Elonet.fi-sivustolle kirjatun synopsiksen mukaan Mitä se mulle kuuluu on “Tragikoominen dokumenttielokuva, jonka päähenkilönä ja useille tahoille sinkoilevien teemojen dynamona on kriitikko ja multilahjakkuus Pertti Lumirae“.
“Perusajatuksena on elokuvien tarjoamien illuusioiden näkeminen korvikkeena niille asioille, jotka elämä kaikessa pienuudessaan on ihmiseltä riistänyt. Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen ei olekaan elokuva Pertti Lumirakeesta, vaan aivan jostain muusta. Ehkä jonkinlaisesta hulluudesta? Häpeällinen tappio.”
Pauli Pentti muisteli Lindqvistiä ja yhteisiä elokuvaharrastuksia Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan nekrologissa ja on lupautunut alustamaan myös Orionin esitystä.
Elokuvakerhojen liitto julkaisi Lindqvistin romaanin Kävelykepin siemenet. Etusivulla entisen omistajan Aki Kaurismäen signeeraus.
SHOCKPOINT ORIONIN TRIBUUTTI kriitikko-ohjaaja-kirjailija Antti Lindqvistille kunnioittaa edesmennyttä mestaria vähän eri sfäärissä. Tämänkertainen merkintä on tosipohjainen kasaritoimintaeepos. Keskiöön nostetaan toimittajan veijarihuumori ja muuan unohdettu kung fu -seikkailu.
Miljöö on vuoden 1982 Cannesin elokuvafestivaali, jossa Lindqvist edusti Katso-lehteä. Matkalla syntyi myös gonzoreportaasi Suomen elokuvakerhojen liiton Projektio-lehteen (3/1982).
Projektion artikkelinsa mukaan Lindqvist yli 20 elokuvaa katsottuaan ja pari Katso-juttua kirjoitettuaan päätti katsella maailmaa, päätyi Jerry Lewisin pressitilaisuudesta festivaalipalatsin lehdistökeskuksen baariin ja näki siellä “tutun pörröpään”.
Kiharapäinen Heikki Takkinen, “perusjoviaali” Pikku Kakkosen juontaja ja elokuvatuottaja, oli festivaalilla myymässä Mikko Niskasen Ajolähtöä.
Ulkoterassilla Takkinen ja Lindqvist alkoivat jututtaa “englantilaista kriitikotarta Jeannettea“. “Hän oli ottanut 60-luvulla ritolat Neukuista ja ihmetteli suureen ääneen meikäläisten sosialistisia näkemyksiä. Saimme kuitenkin kutsun tulla käymään hänen Lontoon asunnossaan.”
Kattoterassin ulkolaidalla herrat menivät Air Francen kekkereihin, joissa katseet kiinnittyivät “minibikiniasuiseen naiseen, jonka pitkä, langanlaiha olemus kannatti kahta koripallon kokoista parafiinimuodostumaa“. Kyseessä oli Annie Ample -niminen strip tease -tähti. Lindqvist ja Takkinen seurasivat Annieta “päät veitikkamaisia mielteitä pursuillen” pari kerrosta alemmaksi. Siellä sijaitsi “Annien ja erinäisten karateotusten hengentuotteita kauppaavan, amerikkalaisen, mutta Hong Kongissa operoivan tuottajan myyntikioski“.
“Itse moguli oli kuin suoraan 20-luvun Chicagon liituraitapiireistä tempaistu hikinen köriläs, joka varmasti kirjoitti etiikkansa yhdellä i:llä“, Lindqvist sanaili kuin suomalainen Philip Marlowe.
Nimiä ei mainita, mutta melko varmasti firma oli palatsin toisessa kerroksessa operoinut Spectacular Trading ja gangsterimainen tuottaja Dick Randall (1926-1996). Olemus ja assosiaatiot natsaavat: Randall oli Yhdysvalloista lähtenyt ja eri puolilla maailmaa (Rooma, Lontoo, Pariisi, Hongkong…) vaikuttanut ylikansallisten halpatuotantojen takapiru, jota on usein epäilty mafian edustajaksi ja rahanpesun ammattilaiseksi.
Oletettu “hikinen köriläs” Dick Randall elokuvan Challenge of the Tiger kuvauksissa. Vasemmalla ja oikealla action-tähdet Bruce Le ja Gordon Mitchell.
Randallin merkilliset produktiot yhdistävät penninvenytystä ja populaarielokuvan formaattien venyttämistä dadan puolelle. Oudosti vetävien pikkuelokuvien, jossa voi tapahtua mitä tahansa, lista on pitkä. On ilotyttömurhia tutkivan Humphrey Bogartin näköisen poliisin tarina Bogeyman and the French Murders. On luolamiesten ja monsterien örvellystä underground-henkisesti tarjoava goottipläjäys Frankenstein’s Castle of Freaks. On Alienin ja E.T:n aineksia sekoittava Extra Terrestrial Visitors, joka tuntuu mielipuolisesti kosiskelevan sekä kasarikauhun peruskuluttajia että pikkulapsia…
Nämä ja monet muut teokset ovat hieman liian absurdeja ollakseen perinteisessä mielessä kaupallisia. Ei olisi yllätys, jos ne paljastuisivat järjestäytyneen rikollisuuden rahavirtojen alkuperää peitteleviksi kulisseiksi, olematta pelkästään sitä: tietty vinksahtanut viihdyttämisen ilo ja mielikuvitus kuuluvat Randallin tavaramerkkeihin.
Takkinen ja Lindqvist ryhtyivät “pokerina hieromaan miehen kanssa seksi- ja väkivaltakauppoja“. 5000 dollarilla he olisivat saaneet minkä tahansa kioskin elokuvan täydet Pohjoismaiden oikeudet teatteri-, video- ja tv-levitykseen, mutta eivät tietenkään olleet tosissaan ostoksilla.
Dick Randallin projekteja Variety-lehden vuoden 1982 Cannes-numerossa. Electric Man jäi tekemättä, Pieces jäi aikakirjoihin slasher-kauhun kahjoimpana saavutuksena.
“Katselimme kioskin takahuoneessa verhojen takana asiankuuluvasti videolta Roomassa kuvattua karate-elokuvaa, jossa luuvitoset rusahtelivat ja veri pärskyi kuin uutterassa teurastamossa“, Antti Lindqvist kertoo.
Oletettavasti elokuva oli Rooman, Pariisin ja Kaukoidän välillä poukkoileva Ninja iskee takaisin (Ninja Strikes Back, 1982), jossa parannuksen tehnyt kung fu -gangsteri kamppailee ninjaorganisaatiota ja pahisten syndikaattia vastaan verta ja luita säästämättä. Pääosassa on pitkätukkainen Bruce Lee -imitaattori Bruce Le, fyysisesti suorituskykyinen kung fu -tähti, jonka tyyliin kuuluu oikean Leen intensiivisten eleiden robottimainen toistaminen ja samanlainen ruumiinrakenne.
Randall esiintyy itsekin räiskyvässä mutta unenomaisen vajaassa elokuvassa, samoin kuin hänen vaimonsa Corliss Randall, joka on kreditoitu nimellä “Chick Norris“. Siis Chick Norris.
Ninja iskee takaisin, a.k.a. Bruce contre attaque. Aidon Bruce Leen elokuvien Ranskan levittäjä René Chateau vertasi vähäisempää Brucea väärennettyyn Rolexiin.
MIKÄ PARASTA, PÄÄTÄHTI BRUCE LE oli itsekin Cannesissa ja tupsahti mestoille.
“Puolitoistametrinen Le oli klooni pari vuotta sitten autuaammille tatameille siirtyneestä Bruce Leestä, joka loi koko karate- ja kung fu -filmiteollisuuden. Piskuinen, ehtimiseen lyhythihaisen paitansa paljastamia hauiksia pullisteleva poju kertoi ylpeänä treenaavansa 5-6 tuntia päivässä ja ryystävänsä silloin tällöin käärmeellisen juuri tappamansa kobran verta alan kiemuroissa pysyäkseen.”
Randallin kioskin luona palloili myös itse agentti 00 eli Weng Weng, (1957-1992, oikea nimi Ernesto de la Cruz). Filippiiniläisen nollabudjetin agenttikomedian Erittäin lyhyt (For Y’ur Height Only, 1981) tähti on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan elokuvahistorian lyhytkasvuisin pääosanesittäjä.
Joku cinefiili voisi muotoilla, että Eddie Nicartin ohjaama Erittäin lyhyt suhtautuu lyhytkasvuisten ongelmanratkaisukykyyn optimistisemmin kuin Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa, mutta mikään poliittisen korrektiuden riemuvoitto se ei ole. Dick Randall levitti länsimaissa elokuvaa, joka on mentaalisesti samaa osastoa kuin hänen omat tuotantonsa.
Cannesissa Weng Weng pakotti suomalaiset “jo kättelyvaiheessa kyykkyasentoon“.
“Tämä 22-vuotias, noin 80-senttinen tähti on ansainnut miljoonaomaisuuden James Bondia parodioivien agenttifilmien taskukokoisena sankarina“, Antti Lindqvist kirjoitti näyttelijästä (jonka omaisuus tuskin oli hirveän vauras muuten kuin Filippiinien standardeilla).
“Emme kuulleet hänen koskaan puhuvan sanaakaan, ainoastaan outoa, ikään kuin ulkoavaruudesta lähetettyä vikinää purkautui pikkumiehen naskalihampaiden välistä hänen punnerrellessaan kahden sormen varassa lattialla managerinsa käskystä.”
Agentti 00 (Weng Weng) rentoutuu elokuvassa Erittäin lyhyt (For Y’ur Height Only).
Uskomattomasta kohtaamisesta piti saada valokuvia, joita varten Heikki Takkinen, Bruce Le, Antti Lindqvist ja Weng Weng menivät festivaalipalatsin ylätasanteelle poseeraamaan. Antti riisui paitansa kung fu -matsia varten ja Weng Weng nosti minikokoisen nyrkkinsä ilmaan yhdessä suomalaisherrojen kanssa.
NINJA ISKEE TAKAISIN ja Erittäin lyhyt löysivät pohjoismaiset ottajat Cannesista tai muualta; ainakin ne olivat 1980-luvun keskivaiheilla ilmaantuneet myös Suomen videovuokraamojen hyllyihin.
On ehkä kliseinen mutta oikea havainto, että Cannesin hämärimmän kioskin perällä katsotut kummajaiset ovat kestäneet aikaa paremmin kuin monet festivaalin virallisen palkintosarjan arvoteokset.
Etenkin edesmenneestä Weng Wengistä on kehkeytynyt, öh, iso kansainvälinen kulttihahmo, joka on inspiroinut rap-musiikkia, Weng’s Chop -elokuvalehden ja netissä haalitulla joukkorahoituksella tuotetun perusteellisen fanidokumentin Search for Weng Weng (2013). Niin, kuka nyt haluaisi olla tukematta sankarillista kääpiöagenttia.
Sympaattisuudestaan huolimatta nämä 2000-luvun retroilut ovat pohjimmiltaan hiukan jälkijättöisiä nörttijuttuja. Kiitos Lindqvistin ja Takkisen, Suomi oli Weng Weng -ilmiön ytimessä jo silloin kun todellinen kansainvälinen läpimurto tapahtui.
Lindqvist tosin kirjoitti, että olisi mieluummin pullistellut Annie Amplen kuin itämaisten toimintajannujen seurassa.
Antti Lindqvist, Weng Weng ja Heikki Takkinen Cannesissa.
MYÖS LINDQVISTIN ESIKOISOHJAUS Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen etenee loppuvaiheissaan Cannesiin, jossa Pertti Lumirae kävelee punaisella matolla ja kastetaan valtameren aaltoihin.
Lumirae on Lindqvistin lailla monialainen kulttuurihenkilö, jolta ei sankariboheemin sädekehää puutu. Shockpoint Orion nostaa hattua tällekin konkarille, jo Stranger Than Fiction -sarjan päätöselokuvan, Romano Vanderbesin Paljastuksia Amerikasta -mondopläjäyksen mielenkiintoisen pohdinnan ansiosta.
Lumirakeen ensi-iltakritiikin (Demari 7.2.1992) mukaan elokuva on tirkistelyyn taipuvainen, mutta toisaalta:
“Ehkä onkin niin, että Vanderbes juuri tällä kantaa ottamattomalla viileydellä pääsee ulottuvuuksiin, joihin klassisen dokumentin kantaaottavuus ja sitoutuminen ei koskaan yllä. Ehkä Paljastuksia Amerikasta onkin mestariteos“, Lumirae kirjoittaa.
Tirkistelyä vai mestariteos, se nähdään Stranger Than Fiction -sarjan loppunäytöksessä lauantaina 26.4.2014.
Sitä ennen on hoidettava pari muuta juttua, Night Visions Shockpoint -maratoni etunenässä. Tervetuloa elokuviin, jotka eivät toistu.
Lauri Lehtinen
Romolo Marcellini: Maailman tabut (Taboos of the World/I tabú, 1963).
SHOCKPOINT ORION 