Onko Sel8nne oikeasti Suomen katsotuin dokumentti?

sel8

JP Siilin ohjaama huippu-urheilijan henkilökuva Selänne, a.k.a. “Sel8nne“, todisti, että kiekkolegendan ystävät muodostavat ison ja uskollisen kohdeyleisön. 27.9.2013 ensi-iltansa saanut Selänne teki avausviikonlopustaan alkaen komeaa tulosta.

Kun Selänne sai enemmän katsojia kuin vuonna 2012 valmistunut luontoelokuva Metsän tarina (81 368 katsojaa), siitä tuli Suomen kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva. Siis Suomen elokuvateattereissa eniten katsottu suomalainen dokumentti. Menestys näytti jättävän taakseen myös genren ulkomaiset huiput.

“Kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa on Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004), joka sai 86 852 katsojaa”, kertoo Filmikamari.fi-sivuilla 15.10.2013 ilmestynyt tiedote.

Selänne -dokumentin odotetaan rikkovan myös Fahrenheit 9/11 –elokuvan ennätyksen tämän viikon aikana.”

Erinäiset maagiset luvut rikkoutuivat toisensa jälkeen ja väite kaikkien aikojen yleisöennätyksestä ilmestyi siellä sun täällä, muun muassa Maikkarin viihdesivuilla.

Suomen elokuvasäätiön vuositilaston mukaan Selänteellä on tätä nykyä 130 087 elokuvateatterikatsojaa, mikä on varmasti enemmän kuin muilla kotimaisilla dokumenteilla tai Michael Mooren pamfleteilla. Mutta hetkinen. Oliko Fahrenheit 9/11 “kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa” edes tuoreeltaan?

Maailmanlaajuisesti Fahrenheit 9/11 on kaikkien aikojen tuottoisimman dokumentin maineessa. Sen poikkeuksellinen menestys tuntuu synnyttäneen lähes mytologisia käsityksiä siitä, että ennen Mooren aikaa kukaan ei olisi tehnyt kaupallisesti suosittuja “yleisödokumentteja”; esimerkiksi Mark Cousinsin tv-sarjassa Elokuvan tarina esitettiin pokkana tämäntapainen väite.

Jos joku dokumentti on suositumpi kuin Mooren Fahrenheit, niin sehän on sitten kaikkien aikojen suosituin, eikö?

Selänne-vertailussa ei kuitenkaan ole kyse maailmanennätyksistä vaan Suomen markkinoista ja pitkästä, osittain hämärästä historiasta. Katsojalukuja on mitattu nykymallin mukaisella avoimella tavalla noin 40 vuotta, eikä vanhempien ulkomaisten elokuvien menestyksestä välttämättä löydy tilastotietoa; emme pysty ainakaan kädenkäänteessä osoittamaan, paljonko suomalaiskatsojia vaikkapa Thor Heyerdahlin Kon-Tiki (1950) tai vuosikymmenestä toiseen teattereissa pyörinyt Walt Disneyn kestohitti Erämaa elää (Living Desert, 1953) saivat, vaikka heitä varmasti oli paljon.

ELOKUVAUUTISET.FI-SIVUSTO ON JULKAISSUT Suomen Elokuvasäätiöltä peräisin olevaa tietoa suomalaisista katsojaluvuista vuositilastoina, joista selviävät kaikkien vuodesta 1972 alkaen ensi-iltaan tulleiden elokuvien katsojamäärät.

Ensimmäisen kunnolla tilastoidun vuoden elokuviin Suomessa kuului Torgny Wickmanin kolmas sukupuolivalistuselokuva Rakkauden XYZ (Kärlekens XYZ, 1971) jonka muun muassa Internet Movie Database luokittelee dokumentiksi. Se on saanut (useamman vuoden aikana) yhteensä 142 000 katsojaa, mihin Michael Moorella on vielä matkaa ja niin on JP Siililläkin.

xyz

Wickmanin elokuva on jatkoa saman ohjaajan Rakkauden kielelle (Kärlekens språk, 1969), joka pysyi monen Suomen kaupungin elokuvaohjelmistossa legendaarisen pitkät ajat; katsojapotti on hyvin mahdollisesti isompi kuin jatko-osalla, sitä ei vain ole kokonaisuudessaan tilastoitu.

1970- ja 1980-luvun taitteessa nähdyt Romano Vanderbesin Amerikka-dokumenttielokuvat haastavat Selänne-ennätyksen selvemmillä lukemilla: Tämä on Amerikka (This is America, 1977) ja Tämä on Amerikka, osa 2 (This is America part 2, 1980) ovat Elokuvauutiset.fi:n vuositilastoissa dokumenteiksi mainittujen elokuvien ehdottomia kärkisuorittajia.

Vuoden 1978 ensi-illoista löytyvä Tämä on Amerikka keräsi sivuston mukaan Suomessa yhteensä 159 367 katsojaa.

Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneen Tämä on Amerikka osa 2:n virallinen kotimainen katsojaluku on 130 180 katsojaa (mikä ei sisällä elokuvan katsojia maaliskuun 2014 Night Visions: Shockpoint -festivaalilla).

Selänne ja Fahrenheit 8/11 joutuisivat siis palaamaan melko pitkälle teatterikierrokselle pärjätäkseen Torgny Wickmanin ja Romano Vanderbesin suurimmille hiteille.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

Tämä on Amerikan ensi-iltateattereihin kuului Punavuoren Rigoletto, jonka paikalla nyt on Punavuoren Soho.

ROMANO VANDERBESIN USA-TRILOGIAN harvinainen päätösosa Paljastuksia Amerikasta (America Exposed, 1990) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Stranger Than Fiction -esityssarjan päätöselokuvana Orionissa lauantaina 26.4. Edeltäjiään heikommin vetänyt teos sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa 1992.

Tuossa vaiheessa kotimainen elokuva-ala ei ollut vielä unohtanut Vanderbesiä; Finnkino lennätti hollantilaissyntyisen tekijän valtiovierailulle Helsinkiin tapaamaan yleisön ja median edustajia.

Ihan oikein ohjaajalle, jonka saavutukset suomalaisten dokumenttikatsojien haalimisessa näyttävät edelleen ylittämättömiltä.

Vanderbesin luotettavuudesta ja taiteellisesta tasosta voi sanoa,  että puhutaan niistä joskus myöhemmin.

Lauri Lehtinen

Romano Vanderbes: Paljastuksia Amerikasta Orionissa la 26.4.  klo 21:00. Ainoa esitys.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla "Tämä on Amerikka osa 3", kuvassa VHS-kasetin kansi.

Paljastuksia Amerikasta oli Saksan markkinoilla “Tämä on Amerikka osa 3”, kuvassa VHS-kasetin kansi.

Advertisements

Alaston ihminen: Pink Floydin ja Pekka Strengin yhteinen innoittaja?

body lp

Kuunteliko popmuusikko Pekka Streng ikinä Alaston ihminen -dokumentin (The Body, UK 1971) soundtrack-levyä Music from The Body?

Kysymys, jota voi pohtia elokuvan Orionin esityksiä odotellessa (16. & 19.4.), askarrutti rocktoimittaja Tapio Korjusta vuonna 1973 hänen valmistautuessaan kaikkien aikojen ainoaan Strengin (1948-1975) haastatteluun.

Strengin ehkä tunnetuimmassa saavutuksessa, Sisältäni portin löysin -kappaleessa, oli jotain samaa kuin Ron Geesinin ja Roger Watersin Alastomaan ihmiseen tekemissä oudoissa mutta seesteisissä sisäavaruusbiiseissä. Ne sisältävät sekä Watersin Pink Floyd -yhtyeen muusikoiden soittoa että monenlaisia ihmisääniä hengityksestä taputtamiseen ja pieremiseen; music from the body indeed.

Strengin Magneettimiehen kuolema -LP:stä vaikuttunut Korjus oli pohtinut mahdollisia Music from the Body -vaikutteita jo Musa-lehteen kirjoittamassaan arvostelussa.

Kun Streng suostui hänen haastattelupyyntöönsä kuukausien jahkailun jälkeen, toimittajalle avautui tilaisuus kysyä ujolta ja julkisuutta kaihtavalta “Magneettimieheltä”, oliko tässä tulkinnassa perää.

Haastattelu tapahtui Strengin kotitalossa Helsingin Jollaksessa helmikuun loppupuolella, sattumalta juuri ennen kuin Alaston ihminen sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa 2.3.1973. Soundtrack-albumi oli ilmeisesti löytänyt tiensä Suomeen hyvissä ajoin ennen elokuvaa. Tuntui epäilemättä todennäköisemmältä, että mahdollinen inspiraatio Sisältäni portin löysin -biisiin olisi löytynyt levyä kuuntelemalla kuin katsomalla Roy Battersbyn ohjaamaa merkillistä dokumenttia.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

Music from the Bodyn CD-kansi ensi-iltateatteri Astorin paikkeilla.

ALASTON IHMINEN PERUSTUU tiedetoimittaja-tutkimusmatkailija Anthony Smithin kirjaan The Body (1968). Teoksen omintakeiset kulmat ihmiskehon ja -elämän mysteereihin ovat kiinnostaneet suurta yleisöä vuosikymmenestä toiseen.

1990-luvun lopulla Smithin kirjan pohjalta tehtiin BBC:n kansainvälinen hittisarja Löytöretki ihmiseen (The Human Body) ja uusia tv-sarjaan kytkettyjä painoksia ilmestyi monissa maissa. Suomessa Helsinki Media julkaisi bestsellerin nimellä Löytöretki ihmiseen.

Buumista huolimatta kirjan elokuvaversiota Alaston ihminen ei tuolloin nostettu unohduksesta, johon se oli 1970-luvun jälkeen vaipunut. Aikoinaan uraauurtavalla mikroskooppikuvauksella sekä sukupuoliyhdynnän dokumentoinnilla ja paljaalla pinnalla kohua herättänyt Roy Battersbyn ohjaus oli hävinnyt jakelusta vuosikymmenten ajaksi ja alkanut kartuttaa kadonneen klassikon mainetta.

Vetonauloihin kuuluva Watersin ja kumppanien musiikki saattoi osaltaan haitata elokuvan saatavuutta, mikäli sen oikeuksien arvo kasvoi samassa tahdissa kuin Pink Floydin suosio.

Valmistumisensa aikoihin Alastonta ihmistä markkinoitiin 1970-luvun elokuvabisneksen hengessä seksuaalisuutta karkeasti korostaen, Suomessa ruotsalaisen Rakkauden kieli -sarjan menestyksen imussa. Kyseessä on kuitenkin on erittäin monipuolinen fyysisen ihmisyyden kartoitus. Tekijöiden tarkoitusperistä voi tietysti löytää kaupallista huomiohakuisuutta, mutta ei heiltä voimakasta idealismiakaan puuttunut.

Dokumentin tuotti Ken Loachin läpimurtoteoksista tunnettu vasemmistohenkinen Kestrel Films. 1960-luvun lopussa yhtiö siirtyi Loachin tavoin tv-draamoista valkokangaselokuviin (ja tarvitsi hittiä). Ohjaaja Roy Battersby oli kaupallisen elokuva- ja tv-alan kovimpia aatteen miehiä. Trotskilainen kommunisti ei luopunut Workers Revolutionary Partyn jäsenkirjastaan edes BBC:n mustalle listalle joutumisen uhalla. Alastoman ihmisen toisena kertojaäänenä kuultava elokuvatähti Vanessa Redgrave kuului ohjaajan aktiivisiin puoluetovereihin.

Tekijöiden vasemmistolaisuus ilmenee dokumentin tavassa esitellä ihmiskehoa luokkatietoisesti työkaluna (1970-luvulla töiden paiskiminen koko kehon voimalla oli vielä melko tavallista) ja toisaalta osana modernia yhteiskuntaa, jossa saastuminen ja sodan uhka haittaavat elämän jatkumisen edellytyksiä.

VILPITTÖMÄN, PAIKOIN PAASAAVAN sanomallisuuden ohessa Battersbyn elokuva loihtii ihmisen biologiasta ihmisen psykedeliaa.

Toisin kuin Anthony Smithin kirjan myöhempi tv-sarjaversio, Alaston ihminen on selvästi isolle kankaalle ajateltu tajunnallinen elämys. Kehon sopukoihin sukeltava erikoiskamera löytää kosmisia näkyjä ja kaikkea säestää Watersin ja Geesinin hypnoottinen, herkkä ja hauska “biomusiikki”.

Biisilistalta löytyvät muun muassa seuraavat kappaleet: March Past of the Embryos, More Than Seven Dwarfs in Penis-LandDance of the Red Corpuscles, Piddle in Persplex ja Mrs Throat Goes Walking.

Mutta takaisin alkuperäiseen kysymykseen, siihen, joka kiinnosti jo vuoden 1973 Suomessa:

Kuunteliko Pekka Streng sikiömarsseja ja Penis-maan kääpiöiden musiikkia sun muita ennen oman psykedeelisen klassikkonsa säveltämistä?

Strengin kuoltua Soundissa 1/1978 ilmestyneessä Magneettimiehen jäljillä -jutussa Korjus muistelee vuoden 1973 tapaamista unohtamatta hetkeä, jolloin hän mainitsi muusikolle Music from The Bodyn ja kysyi:

“Oletko kuullut kyseistä levyä koskaan?”

“En”, Pekka Streng vastasi. Jokin Pink Floydin kappale kuului muusikon suosikkeihin, mutta Alaston ihminen -projekti ei vaikuttanut tutulta.

Korjus joutui myöntämään, että “taas meni kaikkitietävän kriitikon spekulaatiot pieleen”, kuten hän artikkelissaan toteaa.

Tai pieleen ja pieleen; ehkä Streng ja Roger Waters löysivät sisältään saman portin toisiaan kuulematta.

Lauri Lehtinen

Alaston ihminen (The Body) elokuvateatteri Orionissa ke 16.4. ja la 19.4. klo 21:00.

13 ruotsalaista, jotka jokaisen on pakko katsoa ennen kuolemaansa

Huh, vihdoin voi tulla ulos kaapista. Pitkään jatkunut intohimon hämärän kohteen peittely on lopullisesti ohi. Arvasitte oikein: kyse on Orionin kesäkauden 2014 ohjelmistosta, johon Stranger Than Fictionin tausta-aivot ovat salassa suunnitelleet esityssarjan Trilleri-Ruotsi. Nyt koko setti on julkistettu ja lippujakin voi kai ostaa.

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars G. Thelestamin kiitetty debyytti Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Pitkästä aikaa valkokankaalla: suomalaisohjaaja Lars Thelestamin Mies astui junasta (Gangsterfilmen).

Elokuvasarjojen kokoaminen ja esitteleminen merkitsee jonkinlaisena asiantuntijana esiintymistä, minkä koen toisinaan hieman falskina vaikka yritänkin tarjota oikeaa tietoa käsittelemistäni aiheista. Prosessin moottori ei ole kuivakasti itseään varmisteleva asiantuntemus vaan uteliaisuus ei ihan tarpeeksi tuttuja elokuva-alan ilmiöitä kohtaan. Lievää levottomuutta aiheuttava tiedonhalu yhdistettynä näkemisen haluun.

Kun kokosimme Antti Suonion kanssa Orionin esityssarjat Neuvostoelokuvan salainen historia I-II, emme olleet mitään venäläisen scifin ja eastern-seikkailuelokuvien eksperttejä, ainoastaan tiettyihin itänaapurin juttuihin puolivahingossa mieltyneitä “nälkäisiä” entusiasteja. Tiedot ja perspektiivi kyllä karttuivat kahlatessa Kosmos-Filmin maahantuonteja ja arvioidessa monenlaisten tuntemattomien löytöjen käyttöarvoa, joka vaihteli nollasta sataan.

Vastaavasti Trilleri-Ruotsin takana on (aukottoman dekkarituntemuksen sijasta) raakilemainen, spontaani halu kaivautua ruotsalaiseen elokuvaan, kirjallisuuteen ja kulttuuriin ottamaan selvää, mitä cinefiilisiä elämyksiä sen varjoisilta kujilta parhaimmillaan irtoaa.

nattmara_65

Arne Mattsson: Ansa

Kansainvälisesti suosittujen 1990-2000-luvun brändien ulkopuolella koko ruotsalaisen rikos- ja jännitysfiktion kenttä on hyvin niukasti tutkittua maaperää, täynnä vähälle huomiolle jääneitä eteviä kertojia, unohdettuja helmiä ja hämäriä yllätyksiä. Sekä monien suomalaistenkin tiedossa olevaa kunnon kamaa, yhtenä esimerkkinä tv:stä tutun kirjailija-kriminologi Leif G. W. Perssonin esikoisromaaniin Possujuhlat perustuva nuhjuisten tukholmalaisjeparien tarina Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984).

Romaanikirjailijaksi ryhtyminen ei ollut poliittisesti tulenarkojen prostituutiopaljastustensa takia poliisista potkitun G.W:n ainoa uravaihtoehto; myös itsemurhan tekeminen hirvikiväärillä oli vakavassa harkinnassa skandaalin synkimmässä vaiheessa. Mies Mallorcalta sisältää yhteyksiä näihin tositapahtumiin, joita myös tuoreempi Call Girl (2012) sivuaa.

Onnistuneen elokuvaversion ohjasi Bo Widerberg, jonka aikaisempi menestys, psykoottisen tarkka-ampujan aiheuttamaa paniikkia seuraava Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) kuuluu sekä lukuisien Beck-sovitusten että 1970-luvun poliisitrillerien kärkeen.

JOS JOKU ON SITÄ MIELTÄ, että Bo Vibeniuksen nuhjuinen kostosaaga Thriller – en grym film (1974) kuuluisi 13 elokuvan settiin, Shockpoint Orion on ihan samaa mieltä, tietyillä ehdoilla. Boarnen kanssa käytiin pieniä neuvotteluja, mutta ohjaajan tarjoama, oletettavasti ikävän näköinen digibeta-tallenne ei vaikuttanut rahan, vaivan ja ison kankaan arvoiselta. Thriller-tähdet Christina Lindberg ja Heinz Hopf ovat sen sijaan edustettuina Gustav Wiklundin erotiikkatrillerissä Exponerad (1971), joka nähdään elokuussa.

Ikävämpi realiteetti on se, että jenkkityylisen Made in Sweden -kasaritoiminnan mustat lampaat, Mats Helgen The Ninja Mission (1984) ja Björn Carlströmin & Daniel Hübenbecherin War Dog (1987) puuttuvat länsinaapurin elokuva-arkiston kokoelmista. Skandalös!

Vähemmän tunnettuja trillereitä koskevan taustatiedon hankinnassa tärkeimmiksi lähteiksi nousivat pohjoismaista ja muuta “genre-elokuvaa” vireästi ja monipuolisesti esittelevä Cinezilla-blogi sekä Daniel Ekerothin hersyvä opaskirja Swedish Sensationsfilms (Bazillion Books, 2011), jossa nimensä mukaisesti mennään sensaatiot edellä.
swedish-sensationsfilms2
Ekerothin suosikkiohjaajiin kuuluu 1950-1970-lukujen johtava ruotsalainen jännitysmestari Arne Mattsson, joka on tavallaan myös Trilleri-Ruotsin päähenkilö.

Mattsonilta esitetääm sarjassa neljä elokuvaa: charmikas Maria Lang -filmatisointi Kielot kuiskaavat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961), giallomaisen tyylitellysti vaanivat murhamysteerit Punainen mannekiini (Mannekäng i rött, 1959) ja Ansa (Nattmara, 1965) sekä se kovin: pahamaineisen brutaali poliittinen trilleri Black Sun (Mannen i skuggan, 1976), jonka teatterissa esittämisen merkitystä ei vähennä sen äärimmäinen harvinaisuus.

Ninja Dixon -blogissa on englanninkielistä keskustelua siitä, mistä tämän kovaksikeitetyn aarteen voisi löytää. Kukaan ei tunnu tietävän. Daniel Ekeroth kirjoittaa elokuvasta: “As good as the plot summary sounds (..) the film remains unfortunately impossible to track down.

Daniel, kohta kannattaa tulla Helsinkiin.

Halutun harvinaisuuden löytyminen juuri Suomen arkiston kätköistä saattaa liittyä siihen, että elokuvan vastaavana tuottajana toimi Jörn Donner.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

Arne Mattsson: Black Sun, a.k.a. Mannen i skuggan.

ILMAN RUOTSALAISIAKIN Orionin kesästä on tulossa tavallista jännittävämpi, osittain Jean-Louis Trintignant -näyttelijäsarjan ansiosta. (Mukana mm. Z – hän elää, Petturimurhaaja, Fasisti…) John Carpenter on saanut 1970-1980-lukujen töihinsä keskittyvän ohjaajaretrospektiivin ja 12.6. Orionissa nähdään Dario Argenton kylmän elegantti, umpikiero kasarigiallo Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982).

Sen saapuu esitteltemään elokuvan trendikkäästi robottisoundisen musiikin päätekijä, elektro-soundtrackien maestro Claudio Simonetti, jonka uusin Goblin-kokoonpano on samana viikonloppuna äänessä Fight the Night 2 -tapahtumassa Vallilan Ääniwallissa.

Carpenterissa, Argentossa ja Arne Mattssonissa on paljon samaa: kaikki kolme olivat Hitchcockinsa katsoneita, visuaalisesti eteviä ja rohkeita jännityselokuvan uudistajia. Heidän tunnelmalliseen ilmaisuunsa kuuluvat dynaamisesti liikkuva kamera, iskevä leikkaus ja oudon nautittavaksi tihenevä vaaran tuntu. Orionin kesässä pelkoa ei voi paeta, mutta kukapa sitä näissä oloissa haluaisi paeta.

Lauri Lehtinen

Trilleri-Ruotsin avauselokuva, Arne Mattssonin Punainen mannekiini Orionissa 1. ja 2. toukokuuta 2014.

Taru Bloodsucking Freaksin herrasta

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Bloodsucking Freaksin ohjaaja Joel M. Reed auktorisoimattoman elämäkerran kannessa.

Vaaran merkki hoidettu, Yksinteoin hoidettu, Hellströmin kronikka hoidettu. Elokuvateatteri Orionin Stranger Than Fiction -esityssarjan viime vaiheet ovat olleet tapahtumarikasta ilotulitusta, eikä Apollo-elämäntyöpalkinnosta ilmoittava puhelu DocPointistakaan ehkä enää tulisi yllätyksenä.

Esityssarjassa on meneillään viikon hengähdystauko, joka tekee hyvää mutta saattaa silti tuntua pitkältä.

Cross-promootion hengessä Shockpoint Orion suosittelee teille paikkaansa yhteiskunnassa hakeville Stranger Than Fiction -ihmisille tähän väliin fiktioannosta Night Visions -organisaation vuotuisessa Back to Basics -kevätjuhlassa, tapahtumapaikkoina Bio Rex ja Kino Engel. Kyseessä on vuoden 2014 toinen Night Visions -festivaali, ensimmäinen oli Orionissa järjestetty Night Visions Shockpoint.

TÄRPPEJÄ? EI TARVITSE olla elokuvataiteen maisteri aavistaakseen, että Gareth Evansin toinen Raid-mäiskintä potkii kollektiivisesti innostuvan festivaaliyleisön joukossa eri tavalla kuin perusohjelmistossa, jossa se kohta nähdään.

Newyorkilaista Troma Entertainmentiä pitkään pyörittänyt, Helsingissä ennenkin hengannut ohjaaja-tuottaja Lloyd Kaufman on parasta, mitä Night Visions -keväällä on tekijävieraiden saralla tarjota.

Sekä omia halpatuotantoja että muualta poimittuja löytöjä ja maahantuonteja levittävän Troman taidefilosofiaa hallitsee farssimainen karnevalismi, monenlaisten genretuotteiden myyminen pöhköllä huumorilla tekijöiden tarkoitusperistä liikoja välittämättä. (Buddy Giovinazzon synkistelevä Vietnam-veteraanin kujanjuoksu Combat Shock (1984) on harvinaislaatuinen poikkeus läskiksi vetämisen säännöstä.)

Night Visions: Back to Basicsin “klassikko-osaston” eli vanhempien elokuvien valikoiman täky, Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks alias Incredible Torture Show (USA 1976), on tullut ohjelmistoon Troman kautta ja vieläpä 35 mm -filmikopiona. Elokuva on pellesadismissaan Troma-henkinen, mutta ei kuulu talon omiin tuotantoihin.

Antti ja Asko Alasen suomalaisittain uraauurtava kauhuelokuvan historia Musta peili (Valtion painatuskeskus 1985) tiivistää Bloodsucking Freaksin attraktiot seuraavasti:

Suuri Sardu vetää uskomatonta kidutusshowta, jossa toivehikkaita tähtösiä porataan päähän, käytetään tikkatauluina ja rääkätään niin, että heistä tulee aivottomia kannibaaleja.

Shockpoint Orion olettaa intuitiivisesti, että verevät luonnehdinnat ovat päätyneet printtiin todennäköisemmin Askon kuin Antin käden kautta.

BLOODSUCKING FREAKSIN HISTORIAN eräs taustahahmo on yhdysvaltalaisen elokuvajournalismin merkittävä enfant terrible Bill Landis (1958-2008), joka ansaitsee asemansa päivän päivityksen keskeisenä henkilönä.

Ulkoisesti suttuisen mutta näkemyksekkäästi laukoneen Sleazoid Express -julkaisun primus motor Landis oli 1980-luvun alussa Reedin innokas hehkuttaja ja myöhemmin ohjaajan häikäilemätön vastustaja.

Bill Landisin parhaat kirjoitukset (joita ei tätä nykyä ole julkisessa jakelussa), usein tiimityönä Jimmy McDonoughin kanssa syntyneet, eivät ole missään perinteisessä mielessä “hyviä elokuva-arvosteluja”. Ne ovat oudon kiehtovia väläyksiä kovilla aineilla höystetystä vaihtoehtoelämästä New Yorkin eksploitaatio- ja pornoelokuva-alan reunamilla.

Nuoren Landisin kirjoitusten johtomotiivi on hinku erottua nörteistä, jotka kohkaavat hirviöleffoista ja gore-efekteistä. Samalla kaikki kulttielokuvan hyväksytyt muodot tuntuvat yksi toisensa jälkeen kääntyvän ikävystyttävän normaaleiksi. Gonzokriitikon veri vetää elokuvamaailman todellisten tabualueiden kuten homoteinipornon pariin.

Jatkuvalla avoimuudellaan ja tylyllä huumorillaan lukijaa ravistelevan Landisin silmissä elokuvaharrastus on yleensä lähinnä katsojan seksuaalisten mieltymysten jatke. Landis esittää oman seksuaalisuutensa monien 1970-luvun miespuolisten seksisymbolien hengessä (Joe Dallesandrosta Marc Stevensiin valittuja rocktähtiä unohtamatta) rajatapauksena. Riittävän rajut kokemukset periaatteessa kenen tahansa kanssa kiinnostavat ja homoksi leimautuminen ei pelota, vaikka sekään ei ollut koko totuus.

Erikoisnumero "Ecco" (1985) oli Sleazoid Express -lehden legendaarisen 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

Erikoisnumero “Ecco” (1985) oli Sleazoid Express -lehden maineikkaan 1980-luvun kauden joutsenlaulu.

BILL LANDISIN TIE VOYEURISTISTA EKSHIBITIONISTIKSI eli Times Squaren pornoteatterien vakioasiakkaasta s/m-henkisten hardcore-videoiden sivuroolien esittäjäksi sisälsi lyhyen yhteistyövaiheen ohjaaja Joel Reedin kanssa.

Joulukuussa 2008 sydänkohtaukseen kuollut Landis käsitteli kumppanuutta viimeisessä isommassa kirjallisessa teoksessaan, Sleazoid Expressin Reed-erikoisnumerossa, jonka hän tuotti vaimonsa Michelle Cliffordin kanssa 2005.

Kostomotiivilla kirjoitettu, kunnianloukkauksen rajoja reippaasti testaava ja lukukokemuksena pirullisen antoisa kopionivaska katosi nopeasti markkinoilta (mitä todennäköisimmin Reed uhkasi oikeustoimilla) ja päätyi keräilyharvinaisuudeksi.

Bloodsucking Freaks kiinnosti “Mr Sleazoidia” alkujaan siksi, että ennen Tromaa sitä oli levittänyt salaperäinen George Weiss, tuottajaveteraani vanhan liiton kinky-viihteen maailmasta; esimerkkejä back cataloguesta ovat Ed Woodin “transtutkielma” Glen or Glenda (1953), julma Olga-trilogia (1964-1969) ja käsittämättömästi Suomeen leikkaamattomana (!) rantautunut patologinen huippuharvinaisuus Smut Peddler alias Seksipaholainen (1965).

Ohjaaja Joel M. Reedin filmografian lyhyys (puoli tusinaa elokuvaa puolessa vuosisadassa) selittyy Landisin kirjoissa sillä, että Reed ei oikeastaan yritäkään tehdä elokuvia.

Elämäkertalehden mukaan “kulttiohjaaja” tienaa leipänsä houkuttelemalla show-alasta kiinnostuneita (uteliaita noviisinörttejä, bimbotähtösten perään kuolaavia keski-ikäisiä äijiä ja sankarirooleista haaveilevia nobodyjä) vireillä olevien projektien “tuottajiksi” ja pitää starttirahat itsellään.

Sleazoid Express kirjoittaa, että Bloodsucking Freaksin kuvauksissa Reed väitti kuvausryhmän palkkiorahojen joutuneen ryöstetyiksi ja piti ne itsellään.

Landis on itsekin mennyt ansaan: 1980-luvun alussa hän heitti hyvästit toimistotöille ja perusti Reedin kanssa Lanmore Films -filmiyhtiön. Tarkoitus oli levittää kauhu- ja karate-elokuvia New Yorkin tuolloin voimissaan olleisiin grindhouse-teattereihin ja tuottaa kauhukomedia nimeltä Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp.

Rahaa paloi mutta projektit eivät edenneet. Landis tunsi olevansa eksploitaation ytimessä väärällä tavalla, veti sijoittamansa summan nopeasti pois yhtiön tililtä ja laittoi rahat parempaan käyttöön hankkimalla kokaiini-heroiini-yhdisteitä.

Katkaistuaan välit epäluotettavaan kumppaniin hän alkoi soittaa Reedille elokuvaviittauksilla vittuilevia pilasoittoja eri numeroista. Tuolloisen kirjoittajakumppaninsa Jimmy McDonoughin kanssa hän jopa suunnitteli Reedille soitetuista puheluista koottua antologiakirjaa nimeltä The Caller.

Myös McDonoughin ja Landisin tiet erkanivat, kun (myöhemmin Neil Youngin, Russ Meyerin, Tammy Wynetten ja Andy Milliganin arvostetut elämäkerrat kirjoittanut) McDonough ideoi ja toteutti 1980-luvun viimeiseksi jääneen Sleazoid Expressin numeron. Varoitukseksi tarkoitettu teos kuvaa avainromaanimetodilla Landisin kaltaisen “Joe Mondayn” elokuvapakkomielteitä sekä uppoamista huumekierteeseen ja narsistiseen pornoiluun.

Mondoelokuvan mukaan nimetty Ecco – The Story of a Fake Man on 42nd Street (1985) on enemmän kuin underground-elokuvajournalismin helmi. Se on omanlaiseensa helvettiin johtavan miehisen näyttämisen halun pätevä läpileikkaus, jossa surulliset, hauskat ja pelottavat tasot asettuvat mestarillisesti sisäkkäin.

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1982). Natsizombi-haahuilu on kannen perusteella "USAN HUIPULTA".

Calsor Videon Suomi-julkaisu Joel M. Reedin toistaiseksi viimeisestä elokuvasta Night of the Zombies (1981). Natsizombiaiheinen haahuilu on kannen perusteella “USAN HUIPULTA”.

BLOODSUCKING FREAKSIN päähän poraamiset, elävät tikkataulut ja aivokirurgiset kepposet houkuttelivat 1970-1980-luvun taitteessa äärimmäisyyksien etsijöiden lisäksi väkivaltaviihteestä poliittisesti loukkaantuneita naisasia-aktiiveja. Olivathan Suuren Sardun julmuuden teatterin uhrit lähinnä naisia.

New Yorkiin keskittynyt kohu oli pitkälti manipuloitu mediatemppu: teatterinomistaja Steve Hirsch houkutteli Women Against Pornography -ryhmän aktiiveja rähjäämään esityspaikan tienoille: näin sekä elokuva että naisten ihmisoikeudet saivat kaivattua huomiota, vaikka katsojalukujen boostaaminen jäi haaveeksi.

Night Visions voisi koettaa samanlaista tempausta, vaikken usko, ettei stadilaisia elokuvafeministejä saisi sunnuntaiyönä aamukolmelta (toinen näytös) sotajalalle edes vanha kunnon viholliskuva Deep Throat (1972).

Joel M. Reedin viimeiseksi elokuvaksi näyttää jäävän lupaavasti käynnistyvä, merkillisen aneemiseksi jämähtävä natsizombitutkielma Haudan takaa (Night of the Zombies, 1981).

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Hardcore-legenda Jamie Gillis vetää Night of the Zombiesin sankarin roolin vaatteet päällä. Kuvassa suomalaisen kansitaiteilijan näkemys.

Yksikään ohjaushanke ei siis ole ottanut tulta 33 vuoden aikana, vaikka 1980-luvun alusta asti vireillä ollut Renegade Ghouls of Kaplan’s Swamp on IMDb:n mukaan aina vain tekeillä.

Valmistusvuodeksi ilmoitetaan 2014 eli kohta pitäisi tapahtua, mutta muut tekijä- ja ennakkotiedot ovat silmiinpistävän niukkoja. Jos on ylimääräistä rahaa taskussa, Reed löytyy Facebookista.

Lauri Lehtinen

Bloodsucking Freaks Kino Engelissä 12.4. klo 01:00 ja 13.4. klo 03:00.

Yksinteoin

 

yksint

“En halua tehdä näytelmiä näytelmien joukkoon tai elokuvia elokuvien joukkoon, vaan jotain ainutlaatuista”, Jussi Parviainen sanoo puhelimitse. Hän on juuri ilmoittanut saapuvansa vieraaksi dokumentin Yksinteoin (1990) esitykseen.

Uutta näyttämöteosta harjoittelevan teatterin- ja elokuvantekijän vierailu merkitsee, että keskiviikon 2.4. Orionin tapahtumassa ei kuulla ainoastaan vuoden 1990 Parviaista, vaan myös vuoden 2014 Parviaista.

Jos vangitseva yhden miehen show kiinnostaa, kannattaa hankkia liput etukäteen, sillä et ole yksin.

Helsinki on odottanut toistakymmentä vuotta Pekka Lehdon ohjaamaa elokuvaa, jonka DocPoint-festivaali aikoi esittää vuoden 2011 Lehto-sarjassa mutta perui viime tipassa. Yksinteoin on edelleen listattu ohjelmistoon, Aho-Soldan-palkitun ohjaajan retrospektiivin osana. Esitysaikaa ei kuitenkaan mainita eikä esitystä kuulunut.

Näkemättä jääminen ja kotitallenteiden puuttuminen kuuluvat kiinteästi Parviaisen ja Lehdon elokuvan muutenkin uteliaisuutta herättävään profiiliin. Kulttielokuvia yömyöhään esittävä Night Visions -festivaali kaavaili hulluuden ja selväjärkisyyden rajalla liikkuvan eromonologin esittämistä toisen Parviaisklassikon, Harmagedonin (1986), yhteydessä syksyn 2010 Maximum Halloween -tapahtumassa. Festivaali joutui luopumaan leikistä Lehdon vastustettua ajatusta.

Toistuvien hyllytysten takana on omistus- ja esitysoikeuksiin liittyviä sotkuja, kolmiodraaman eri osapuolten yksityisyyden loukkaamista koskevia kiistoja, Lehdon ja Parviaisen erimielisyyttä siitä, kenen saavutus Yksinteoin oikein on, yleistä arkaluontoisuutta.

Yleisön ja taideteoksen väliin kasvaneiden esteiden ja ristiriitojen määrä vaikuttaa lähes lamaannuttavalta, mutta niiden ylittäminen ei sittenkään ole ihan mahdotonta. Keväällä 2011 Yksinteoin nähtiin Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Ensi viikolla se esitetään Orionissa ellei tapahdu ihmeitä, jotka vahvistaisivat legendaa kirotusta elokuvasta.

yksint

 

KUTEN PARVIAINEN SANOISI, Yksinteoin ei ole “elokuva elokuvien joukossa” vaan omanlaisensa tapaus, jota ihaillaan tai inhotaan väkevästi.

Kannattajien leiriin kuuluu Matti Apunen, joka antoi Aamulehden toimittajana elokuvalle täydet viisi tähteä vuonna 1990.

Suomen Kuvalehden elokuvabloggaaja Kalle Kinnunen totesi syksyn 2011 jutussaan, että Yksinteoin on “kaikkien aikojen parhaita kotimaisia elokuvia, todennäköisesti ainakin väkevin” ja kaipasi sitä laajempaan jakeluun.

Teksti liittyy Parviaisen myöhempää eroprosessia ja vaikeuksia kuvanneeseen Yksinteoin kaksi -projektiin, samoin kuin kulttuuritoimittaja Tero Karjalaisen vuonna 2010 Keskisuomalaisessa ilmestynyt kolumni.

Emme vielä tiedä, tuleeko ensi vuonna valmistuvasta elokuvasta hyvä, mutta jos minun pitää nimetä paras näkemäni elokuva, vastaukseni on ykkösosa, Yksinteoin“, kolumnissa kerrotaan.

Myös Karjalainen korosti Yksinteoin-elokuvan harvinaisuutta ja toisaalta sitä, että kyseessä ei ole “joku saatanan tryffeli, joka on paremman väen mielestä herkkua, koska kukaan ole sitä syönyt“.

Lehdon ja Parviaisen elokuvaa ei olisi missään tapauksessa voitu tehdä Ruotsissa, Karjalainen uskoi.

YKSINTEOIN OLI PEKKA LEHDON ensimmäinen elokuva Pirjo Honkasalon kanssa tekemiensä yhteisohjausten kauden jälkeen. Näistä Stranger Than Fiction -sarjassa esitetään uusnatsitutkielma Vaaran merkki (1978) tänään 29.3.2014.

Parviainen korostaa keksineensä itse Yksinteoin-monologinsa ja toteaa elokuvasta, että “eiköhän jokainen näe, kuka sen on oikeasti tehnyt”. Hän ei halua kokonaisuudesta kaikkea kunniaa, vaan kehuu Kari Sohlbergin kuvausta intensiiviseksi ja Olli Soinion leikkausta hyväksi.

Myös Parviaisen itsensä ohjaamasta Yksinteoin kahdesta (2011) tuli rönsyilevällä ja päiväkirjamaisella tavallaan puhutteleva kokonaisuus, jossa on vahvat hetkensä.

Rehellisen yksipuolisella yksityisasioiden käsittelyllä oli kuitenkin taas hintansa.

Shockpoint Orionin saamien tietojen mukaan elokuvateatterit kieltäytyivät koskemasta oikeilla nimillä ihmisistä puhuvaan teokseen “eettisistä ja moraalisista syistä”. Ensi-ilta syksyn 2011 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla on jäänyt toistaiseksi ainoaksi julkiseksi esitykseksi.

Jatko-osaa vuosikaudet valmistellut Parviainen purki turhauttavaa pettymystä haukkumalla värikkäässä blogissaan tuotantoportaan edustajia, Jörn Donneria ja Bufo Filmsin päälliköitä. Samassa yhteydessä Parviainen tiedotti, että Donnerin roolihahmon “Pertin” erektio elokuvassa Naisenkuvia (1970) on pahvia.

yksin1

YKSINTEOIN KAHDEN RAHOITUSTA oli järjestämässä myös vuodenvaihteessa eläkkeelle jäänyt Jorma Sairanen. MTV3:n ja muutamien muidenkin kanavien ohjelmajohtajana Sairanen näytti sadoille kotimaisille elokuvahankkeille vihreää tai punaista valoa tv-esitysoikeuksien ostajan ominaisuudessa.

Sairanen hankki 1990-luvulla MTV:lle ensimmäisen Yksinteoin-elokuvan oikeudet ja vielä vuonna 2013 ne saattoivat olla osittain hänen takanaan. Stranger Than Fiction -esityssarjan esivalmisteluvaiheessa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kysyi ohjelmajohtajan kantaa Yksinteoin-esitykseen.

“Mä sanoin, että esittäkää vaan”, Sairanen kertoi Mr Shockpointin tekemän haastattelun yhteydessä marraskuussa 2013 ja tunnustautui pitkän linjan Yksinteoin-faniksi. “Se on erittäin hyvä elokuva ja myöskin terapeuttinen.”

“Meillä oli yhdessä vaiheessa kundiporukka, joka kokoontui katsomaan Yksinteoin ykköstä kun kaikilla meni vähän huonosti”, Sairanen muisteli.

“Se on niin puhdistavaa kun se paasaa siellä 80 minuuttia itsekseen. Meni niin huonosti, että kaikki ajatteli, että huh, meillä menee vähän paremmin kuitenkin. Se (Yksinteoin) on musta hypnoottinen. Kakkososakaan ei ole huono, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin ykkönen, joka on leffamaisempi ja rytmi on parempi.”

Myös toisessa osassa on Sairasen mielestä “helvetin hyviä” kohtia. “Ei hävetä, että se on tehty.”

Esitetäänkö jatko-osaa ikinä valtakunnan verkossa?

“Se on jemmassa tuolla vielä. Se koituu kustannukseksi kun se esitetään ja se on ollut toistaiseksi vähän liian kallis esittää, mutta kyllä se vielä tulee.”

jussi_nmt

MONET SUOSION HOUKUTTELEMAT kaverit ja kannattajat ovat hävinneet Parviaisen ympäriltä vaikeina aikoina. Jorma Sairanen ei kuulu heihin.

“Ollaan edelleen Jussin kanssa yhteyksissä. Ehkä traaginen on liian vahva sana, mutta epäonnista koko tv-alalle on kahden jätkän droppaaminen, joista toinen on Parviainen ja toinen on Simo Rantalainen.”

“Kummallakin olisi ollut hirveän paljon annettavaa tälle alalle, mutta syystä tai toisesta – saavat ehkä eniten syyttää itseään – kumpikin tipahti alalta. Se on aika ikävää ja mulla on suuri kunnioitus kumpaakin kohtaan.”

Lauri Lehtinen

Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3. klo 21:10, Yksinteoin keskiviikkona 2.4.2014 klo 21:00.

Hysteeriset Oscar-voittajat

hellstrom

Oscar-kausi on alkanut Helsingissä. Koska Stranger Than Fiction -elokuvasarja keskittyy dokumenttielokuvan underground-henkisiin rajatapauksiin, joku voisi olettaa, että Oscar-palkitut Hollywoodin suosikit jäisivät automaattisesti pois sarjasta valtakulttuurin edustajina. Onneksi elämä ei ole näin yksinkertaista.

Retrospektiivin loppupuolella Orionissa nähdään kaksi parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon voittajaa. Kumpikaan niistä ei ole “totta” sillä tavalla kuin dokumentit keskimäärin. Elokuva-akatemia ei ole aina edellyttänyt dokumenteilta faktoissa pysymistä, jos pelkoon tai muihin tunteisiin vetoaminen on ollut riittävän tehokasta.

BBC:n kieltämä ja akatemian palkitsema Peter Watkinsin Sotaleikki (The War Game, UK 1965) nähdään uusintanäytöksenä Orionissa lauantaina 29.3. samassa paketissa kuin Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Vaaran merkki – Swastica Finlandia (Suomi 1978).

Ennen kuin pääsemme seuraamaan  Turun seudun uusnatsien saunailtaa, jossa Pekka Siitoin letkauttaa “Kekkonen keskitysleirille”, tarjolla on Watkinsin todenmakuisesti sepittämä visio ydiniskusta ja sen jälkimainingeista Britanniassa. Keskiössä ovat evakkoon, pommisuojiin ja säteilylle alttiiksi joutuvat siviilit.

Watkinsin ja Honkasalon & Lehdon varoitusluonteisia elokuvia yhdistää pelko toisen maailmansodan kauhujen toistumisesta. Watkinsin skenaario perustuu suurelta osin tietoihin Saksan ja Japanin pommituksista. Sotaleikki olettaa, että historia toistaisi itseään samalla kaavalla, jos venäläiset alkaisivat pommittaa englantilaisia. Kauhuskenaario on havainnollistettu 1960-luvun tv-dokumentin keinoin ja mukana on paljon tosiseikkoja ja sitaatteja virallisista lähteistä.

Iskevä ja informatiivinen elokuva ei vaikuta spekulaatioissaan mitenkään epärehelliseltä. Watkinsin rakentamat haastattelut ja tilanteet eivät silti ole sen todellisempia kuin This is Spinal Tapin hevarit, jotka myös “voisivat olla totta”.

OIKEISIIN IHMISIIN ei kuulu myöskään tohtori Nils Hellström, Hellströmin kronikan (The Hellström Chronicle, USA 1971) kertojahahmo, joka selittää, miksi hyönteiset syrjäyttävät piakkoin ihmiskunnan Maapallon valtalajina. Tohtori on fiktiivinen hahmo, jota esittää näyttelijä Lawrence Pressman, mitä luontodokumentti ei erityisemmin korosta.

Nimestä päätellen pohjoismaista sukua oleva Hellström ilmoittaa alkajaisiksi joutuneensa pellolle akateemisesta maailmasta kerettiläisten käsitystensä takia. David Seltzerin käsikirjoittama dokumentti saa tällä tavalla osan yleisöstä heti puolelleen: Hellströmiin totuuksiin tekee mieli uskoa jo ärsyttääkseen eliittiä, niitä munapäitä siellä tornissa.

Ennustuksen (The Omen, 1976) ja sen 2000-luvun uusintaversion käsikirjoittajana tunnettu Seltzer on Hollywoodin maailmanlopun meiningin spesialisti. Käsikirjoittajan filmografiasta löytyy myös John Frankenheimerin ekokauhuteos Pahan enne (Prophecy, 1979) jossa luontoa ja intiaaneja häiritsevät saastuttajatehtailijat aiheuttavat karhujen mutatoitumista niljakkaiksi epäsikiöiksi. Hellströmin kronikka tarttuu 1970-lukulaisten hirviöleffojen ja raamatullisten trillerien hengessä muutamiin oikeisiin uhkatekijöihin (kuten hyönteismyrkkyjen liikakäytön riskit) ja paisuttaa ne apokalyptisiin mittoihin. Jättimäiset lähikuvat ja tohtorin puheet hyönteisten “sieluttomuudesta” vahvistavat mielikuvia pienten luontokappaleiden uhkaavuudesta.

Omat nyanssinsa elämykseen tuo Orionissa kuultava oudon totinen suomenkielinen selostusraita, jota ei löydy edes YouTuben ullakkokomerosta.

TURNER CLASSIC MOVIES -kanavan sivustolta löytyvä Glenn Ericksonin innostunut mutta kriittinen arvio korostaa elokuvan opetusten epäluotettavuutta.

Paljastajanäkökulma on oikeutettu ja perusteltu, mutta pitemmän päälle se vaikuttaa jossain määrin rajoittuneelta. Elokuviin mennään yleensä katsomaan jotain, mikä juuri ja juuri voisi olla totta mutta harvemmin on, katsomaan onko uskottelussa viehätystä ja taitoa.

Dokumenttien “sopimus” katsojien kanssa on yleensä toisenlainen, mutta omilla säännöillään pelaavia rajatapauksia riittää. Yksi niistä on Hellströmin kronikka, jota mainostettiin kauhuna ja tajunnallisena scifioopperana (“A trip very much worth taking”) 2001: Avaruusseikkailun hengessä. Lalo Schrifinin free jazz -musiikki sähköisine jytäsoundeineen on keskeinen osa kaunista ja pelottavaa ötökkätrippiä.

Hellströmin kronikan vaikutus amerikkalaiseen science fictioniin (ainakin sen psykedeeliseen siipeen) nousee esiin Dyyni-kirjailija Frank Herbertin kertomuksessa Hellstrom’s Hive -kertomuksessa ja ensimmäisen Matrix-elokuvan dialogissa: “Fate, it seems, isn’t without a sense of irony...”

NIIN SIISTIÄ kuin kaikki tämä onkin, Hellströmin kronikalle vuonna 1972 myönnetty dokumenttielokuvan Oscar tuntuu hieman liian paksulta, varsinkin kun ehdolla oli myös Marcel Ophülsin hieno miehityskuvaus Suru ja sääli.

Näyttää siltä, että 1970-luvun alussa elokuva-akatemian preferenssejä ohjasi halu uskoa mahdollisimman villeihin teorioihin: vuotta aikaisemmin dokumentti-Oscarista kilpaili Erich von Dänikenin ufo-oppeja kuvittava Olivatko jumalat astronautteja? (Erinnerungen an die Zukunft, BRD 1970). Sen ohjasi saksalainen rutiinimaisten seikkailuelokuvien maakari Harald Reinl, krediittien mukaan “tohtori Harald Reinl”.

Sotaleikki ja Hellströmin kronikka osoittavat, että himoittu Oscar ei aina merkitse menestyksekästä ja loisteliasta uraa. Siitä ei ollut iloa tinkimättömälle Peter Watkinsille, joka hankki marttyyrimäisen persona non grata -aseman brittimediassa ja joutui muuttamaan ulkomaille. Watkins jatkoi elokuvantekoa Ruotsissa ja Norjassa eräänlaisena diaspora-brittiohjaajana.

Hellströmin kronikan toinen ohjaaja Ed Spiegel jäi tuntemattomaksi suuruudeksi. Tietokantojen perusteella hän on ohjannut enimmäkseen anonyymejä tv-asiaohjelmia.

Hysteeristen Oscar-voittajien toinen opetus on se, että dokumentti ja science fiction eivät ole toisiaan poissulkevia lajityyppejä, ainakaan elokuvapalkintojen pelisäännöissä.

Lauri Lehtinen

Sotaleikki & Vaaran merkki Orionissa lauantaina 29.3, Hellströmin kronikka lauantaina 5.4.

Killing of America and Pori

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Leonard Schrader (oik.) haastattelee Ed Kemperiä Vacavillen vankilassa.

Ed Kemperille hyvä seksi merkitsi uhriensa irtopäiden naimista. Leonard Schrader oli lahjakas Hollywood-käsikirjoittaja. Näiden kahden kohtaaminen ei ole ainoa hyvä syy katsoa dokumentti Tappava totuus (The Killing of America, 1982), joka esitetään Orionissa keskiviikkona 19.3. ja lauantaina 22.3.2014.

Schraderin ja Sheldon Renanin ohjaama Tappava totuus päättää Stranger Than Fiction -esityssarjan kompilaatioelokuvien osuuden. Teos ei ole pelkkää kierrätystä: tv-kanavien ja mystisten keräilijöiden arkistojen kaivamisen lisäksi elokuvaa varten filmattiin jonkin verran tuoretta materiaalia, kuten haastatteluja Ed Kemperin tapaisten pahamaineisten rikollisten kanssa.

Tappava totuus on faktojen voimalla synkistelevä Yhdysvaltain varjohistoria John F. Kennedyn murhasta John Lennonin murhaan. Aikajanalle pääsevät pahamaineinen hippi-ikoni Charles Manson, kannattajansa joukkoitsemurhaan yllyttänyt uskonnollinen maailmanparantaja Jim Jones, New Yorkia terrorisoinut skitsofreenikko David “Son of Sam” Berkowicz, kylmäverinen tarkka-ampuja Charles Whitman, verenhimoinen pelletaiteilija John Wayne Gacy, Bobby Kennedyn murhaaja Sirhan Sirhan ja ties ketkä.

Leonard Schraderin veljen Paul Schraderin käsikirjoittaman Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) vinksahtanut kadunmies Travis Bickle sopisi hyvin tähän sosiopaattien seurakuntaan. Presidentti Reaganin murhaa yrittänyt Taksikuski-friikki John Hinckley on luonnollisesti mukana hahmogalleriassa, samoin kuin monet satunnaiset surmaajat, joille verenvuodatus ei ole tuonut laajempaa mainetta.

Ruumiita tulee kuin sodassa, paitsi että elokuvan informaation mukaan Yhdysvalloissa surmataan kansalaisia ahkerammin kuin monissa sisällissodan repimissä valtioissa.

the killing of america-1

TAPPAVA TOTUUS edeltää 1990-luvulla nähtyä todellisten ja sepitteellisten sarjamurhaajien vyöryä populaarikulttuuriin. Aseenkanto-oikeuksien ja aseiden helpon saatavuuden kovan hinnan kuvauksena se on myös Michael Mooren Oscar-palkitun Bowling for Columbinen (2002) edeltäjä, jossa on vähemmän rakentavaa pohdiskelua mutta vahvempi aavemaisen sielumessun ilmapiiri.

Jos Mooren töitä katsoo politisoituina versioina mondoelokuvien tyypillisestä “hulluja nuo amerikkalaiset” -pällistelystä, niin Tappava totuus on eräänlainen mondojen ja Mooren pamflettien välimuoto, joka ei pehmennä pointtejaan huumorilla.

Elokuva vaikuttaa myös Oliver Stonen parhaan kauden elokuvien todennäköiseltä innoittajalta, jossa Stonen ydinteemoja on niputettu yhteen ennen kuin ohjaaja itse niihin tarttui. On Vietnamin sotaa, on Kennedyn ja muiden demokraattisten johtajien salamurhia ja on sarjamurhaajia, kaikki stonemaisessa kansallisen painajaisen hengessä, jossa uutiskuvista sekoitetaan hypnoottiseksi äityvää tajunnanvirtaa.

Ääniraidalla soi Buffalo Springfieldin tarttuvan painostava klassikkobiisi For What it’s Worth, joka kajahti myöhemmin Stonen Syntynyt 4. heinäkuuta -trailerissa.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

Videolain astuttua voimaan Tappavaa totuutta ei ole levitetty Suomessa edes VHS-kasettina. Taustalla ensi-iltateatteri Astor.

ONNEKSI MEILLÄ SUOMESSA asiat ovat vähemmän brutaalisti, vai ovatko?

Jostain syystä tunnetuin (no, ainoa tiedossa oleva) Tappavan totuuden tribuuttielokuva on Killing of Pori, 1980-luvun lopulla valmistunut videopajaprojekti. Ohjaaja Marko “Jäppinen” Järvisen tiedetään vaikuttaneen myös skinheadien alakulttuurissa.

Killing of Pori on kierros amerikkalaistyyppisen väkivallan ja psykopatian täyttämässä Porissa, joka saa Yön saalistajat näyttämään Pikku Kakkoselta. Kaikki painostavasta äänimaailmasta rajuihin tilastotietoihin osoittaa, että Järvinen on katsonut huolella Schraderin ja kumppanien teosta. Mieleen tulevat myös Pahkasian perusteellisemmat pastissi-irvailut.

Kiinnostuneet voivat katsoa Killing of Porin YouTubesta kahdessa osassa:

TAPPAVAN TOTUUDEN maineeseen kuuluu se lähes mytologisen painon kasvattanut seikka, että elokuvaa ei ole koskaan USA:ssa levitetty, jos muutamia ilmaisnäytöksiä New Yorkissa ei lasketa. Mainoslauseet ovat jopa väittäneet elokuvaa amerikkalaisten viranomaisten kieltämäksi, mistä ei näyttöä löytyne.

Tappava totuus oli osittain japanilainen tuotanto ja tiettävästi yleisömenestys tässä tilastollisesti maailman väkivallattomimpiin kuuluvassa valtiossa.

Käsikirjoittajat Leonard Schrader ja hänen vaimonsa Chieko Schrader olivat Japani-spesialisteja ja tekijäryhmän muilla jäsenillä oli popkulttuurisia kontakteja itään. Elektronisen musiikin säveltäjä Mark Lindsay, taiteellinen johtaja David Weisman, tuottaja Robert Houston ja leikkaaja Lee Percy olivat ennen Tappavaa totuutta koonneet Lone Wolf -samuraisarjan avauselokuvista “remix-version” Shogun Assassin (1980), joka on surrealistisiin äärimmäisyyksiin menevä toimintaeepos.

Etevien tekijöiden voi katsoa junailleen kovaksikeitettyä kulttuurivaihtoa, jossa länsimaiset katsojat saivat eksoottista sarjakuvateurastusta ja japanilaiset yhtä eksoottista made in USA -dokumenttiteurastusta.

Yhtälön varsinainen yllätys on se, että molemmat teokset tarjoilevat sensaationsa elokuvallisesti täysipainoisena pakettina.

VIIME SYKSYNÄ Montrealin mittava FantAsia-festivaali toitotti saaneensa ohjelmistoonsa kaikissa Amerikan maissa harvinaisen Tappavan totuuden, vaikka tarjolla oli pelkkä hikinen videotykkinäytös.

Orionissa on luvassa jotain paljon jykevämpää, suomeksi ja ruotsiksi tekstitetty kunnon 35 mm -filmikopio, johon elokuvatarkastamon saksien ei tiedetä koskeneen. Vähemmästäkin on menty sekaisin.

Tervetuloa siis kartuttamaan tietojanne Yhdysvaltain lähihistorian kipupisteistä ja ihmisyydestä yleisemminkin.

Muistakaa myös, että Tappavan totuuden vanha Suomi-slogan  “Elokuva sisältää kohtauksia, jotka saattavat ylittää joidenkin katsojien sietokyvyn” ei ole pelkkää hypeä, eikä kaikkien tarvitse sietää kaikkea.

Lauri Lehtinen

Tappava totuus Orionissa ke 19.3. klo 21:15 ja la 22.3. klo 21:00.

Miksi Manson on out ja Siitoin in

Elokuvafestivaalien ja -sarjojen kokoaminen on aina paljon sattumanvaraisempi prosessi kuin järjestäjien viralliset tiedotteet kertovat. Kaikki haussa ja harkinnassa olleet nimikkeet eivät päädy lopulliseen ohjelmistoon. Milloin minkäkin elokuvan mukanaolo tai pois putoaminen voi vaikuttaa ratkaisevasti koko hoidon luonteeseen ja teemoihin.

Jossain Norjan elokuva-arkistossa on kasa filmikeloja, joihin on merkitty “Charles Manson”. Mistä elokuvasta on kysymys? Vuosi sitten norjalaisetkaan eivät sitä tienneet. Orionin Stranger Than Fiction -dokumenttisarjaa suunnitellessamme pidimme mahdollisina, että kyseessä olisi Laurence Merrickin dokumentti Manson (1972), joka sisältää ainutlaatuisia haastatteluja kulttijohtajan opetuslapsilta ja Charles Mansonilta itseltään.

manson

Kehutun elokuvan status on ollut alusta asti jännittävän kaksijakoinen: valmistuttuaan se oli esityskiellossa Kaliforniassa ja muutamissa Yhdysvaltain kaupungeissa, mutta kilpaili samoihin aikoihin parhaan dokumenttielokuvan Oscarista!

Ohjaaja Merrickin surmaaminen epäselvissä olosuhteissa vuonna 1977 on vahvistanut sekä dokumentin että päähenkilön pelottavaa mainetta, vaikka rikos ei välttämättä liity kumpaankaan.

Selvää Stranger Than Fiction -ainesta eikä vähiten siksi, että Manson on mukana kuvassa myös sarjan tehokkaassa true crime -vahvistuksessa Tappava totuus (The Killing of America, 1982) sarjamurhaajien ja satunnaisten rikollisten joukossa.

Mutta mistäpä Mansonin löytäisi arkistonäytöstä varten – ainakaan Pohjoismaissa sitä ei liene virallisesti levitetty. Kuitenkin Norjan elokuvatarkastamon tietokannasta selviää, että Merrickin tutkielmaa yritettiin vuonna 1975 tuoda teattereihin, mutta paikallinen tarkastamo määräsi sen täyskieltoon.

Pohjoismaiden arkistoista löytyy muutamia kiellettyjä elokuvia, kuten Enzo G. Castellarin Inglorious Bastards, joka on muutamia kertoja nähty Orionissa Norjan arkistosta lainattuna priimakuntoisena kopiona. Olisiko Norjan arkiston “Charles Manson” samanlainen tapaus?

Syksyllä 2013 salaperäisiä filmikeloja ympäröineet toiveet olivat korkealla. Niiden sisältöä koskeva tiedustelu lähti Norjaan ja vastausta odotellessa Orionin ohjelmavihkon Stranger Than Fiction -esittelytekstin alustavaan versioon kirjoitettiin lyhyt luonnehdinta Merrickin teoksesta.

Pian sen jälkeen Oslosta kuitenkin kerrottiin, että “Charles Manson” ei ole Manson vaan saman tapahtumaketjun draamaversio Helter Skelter, jolla oli parempi onni norjalaissensorien kanssa.

Ilmankin pärjätään, mutta jotain piti keksiä tilalle.

war g

VARHAISEN YDINPROPAGANDAN parhaita paloja kauhukomediana kierrättävä Atomic Café (1982) innoitti ottamaan mukaan Peter Watkinsin Sotaleikin (The War Game, 1965) viime hetken lisäyksenä. Elokuvat täydentävät toisiaan merkillisen osuvasti.

Dokumentti-Oscarilla palkittu Britanniaan suunnatun ydiniskun seurauksien kuvaus Sotaleikki ei tietenkään ole perinteisessä mielessä oikea dokumentti mutta ei pelkkää kuvitelmaakaan; kyseessä on tavallaan sukulaisteos Shockpoint-festivaalin lippulaivalle Hyvästi ihminen (Addio zio Tom, 1971), jota brittiläinen Monthly Film Bulletin -lehti väitti 1970-luvulla Watkinsin parodiaksi. Sotaleikki valmistui tv-tuotantona, mutta pyöri lähinnä valkokankailla, koska BBC hyllytti sen vuosikymmeniksi liian ahdistavana.

Sotaleikin lyhyehkö kesto jätti esityspaikalle lyhytelokuvan mentävän aukon. Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Vaaran merkki (1978) ei varoittele ydinaseista vaan uusfasismista, mutta pituus oli sopiva ja “kirotun elokuvan” maine juuri oikealla lailla mielenkiintoinen ja kiistanalainen.

Honkasalon ja Lehdon kuvaama valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin päätyi samaan slottiin kuin Watkinsin teos, mutta kumpaakaan ei sarjassa esitettäisi, jos Manson olisi löytynyt Norjasta.

armoton k

Juuri suomeksi ilmestynyt John Andersonin kirja Armoton kauneus: Pirjo Honkasalon elokuvataide (Teos 2014) sisältää Vaaran merkille omistetun luvun. Siinä Honkasalo kertoo kiinnostuneensa Lehdon kanssa Siitoinin ryhmän elokuvaamisesta vasemmistohenkisen Kursiivi-kirjapainon räjäyttämisen jälkeen.

Uusnatseilla oli toimisto Kaskistenkadulla Siitoinin lemmikkieläinkaupan takahuoneessa. Sieltä sai ostaa asiaankuuluvia tarvikkeita, hakaristinauhoja, koppalakkeja ja lippuja, toiselta puolelta pupun- ja hamsterinruokaa. Esittäydyimme Ruotsissa asuviksi uusnatseiksi ja kysyimme kuvauslupaa. Siitoin kertoi, että heillä on Vehmaalla talo ja harjoitusleiri.

Vehmaalla Honkasalo ja Lehto kävivät “aateveljien” kanssa muun muassa saunassa:

Saunan jälkeen yksi heistä ryhtyi ennustamaan: Berliinin muuri murtuu ja Euroopan sirpiksi käyristynyt selkäranka suoristuu. Tämä oli 1978, jolloin kaikki vielä uskoivat Neuvostoliiton ikuisuuteen.

pekka

Pian selvisi, että Honkasalon esiintyminen ruotsalaisena natsina meni valtakunnanjohtajaan täydestä muulloinkin kuin valvetilassa.

Myöhemmin illalla Siitoin kertoi minulle unistaan. Hän kertoi nähneensä, miten hän ja minä ratsastamme valkoisella hevosella liekehtivällä kirkon alttarilla. Alkoi tuntua siltä, että oli aika häipyä.

Vaikka Honkasalon ja Lehdon taltiointeja käytettiin todistusaineistona Siitoinin vastaisessa oikeudenkäynnissä, kaikki viranomaiset eivät pitäneet materiaalia autenttisena:

Kaarinan poliisi kuulusteli meitä. Hän yritti väittää, että koko harjoitusleiri oli lavastettu meidän kamerallemme. Tunsin itseni Leni Riefenstahliksi. Myöhemmin kävi ilmi, että Kaarinan poliisilla oli vispilänkauppaa Siitoinin poikien kanssa. ”

Ennakkopalautteesta päätellen Vaaran merkki on Stranger Than Fictionin odotetuimpia elokuvia. Pöhinän keskellä on myös kysytty, nähdäänkö elokuva saksankielisellä kertojaäänellä varustettuna vai kokonaan suomeksi puhuttuna.

Suomenkielinen versio tuntuu olevan tätä nykyä harvinaisempi, mutta KAVI:n esitystoiminnasta vahvistetaan, että se on tällä kertaa luvassa.

Lauri Lehtinen

Atomic Café Orionissa 12. ja 15.3., Tappava totuus 19. ja 22.3., Sotaleikki + Vaaran merkki 26. ja 29.3.

Hei me kompiloidaan: Gizmo, Atomic Cafe, Tappava totuus

Yksi vaihe päättyy ja toinen alkaa. Maaliskuun alussa ilahduttanut Night Visions Shockpoint -festivaali on ohi, mutta Shockpoint Orion -blogin elämä jatkuu ainakin Stranger Than Fiction -sarjan loppuun asti.

Konseptina ennennäkemätön ja aikataulullisesti vaativa festariyö oli projektin haastavin yksittäinen osa-alue, jota voi verrata höyrylaivan hinaamiseen vuoren yli; Werner Herzogin Fitzcarraldo-elokuvasta otettua metaforaa täytyy myös jatkaa toteamalla, että järjettömältä vaikuttaneesta urakasta suoriutumisen jälkeen (koskee niin katsojia kuin pakkomielteisiä järjestäjiä) on aika panna zigge fleggaamaan ja kuunnella Carusoa.

Paitsi että oopperan sijasta ohjelmassa ovat Gizmo – Melkein neroja, Atomic Café, Tappava totuus, Sotaleikki, Vaaran merkki, Yksinteoin, Hellströmin kronikka, Alaston ihminen, Tuote: nainen ja Paljastuksia Amerikasta.

Mondoelokuvan peruskurssi Jacopettista Vanderbesiin on suoritettu ja m-sanaa tullaan näkemään blogissa harvemmin, mutta poikkeuksellinen dokumenttisarja jatkaa kulkuaan korkein ja osittain suomalaisin panoksin.

TÄNÄÄN, 8. maaliskuuta, alkaa Stranger Than Fictionin ns. kompilaatiovaihe.

Sarjan kolme seuraavaa elokuvaa Gizmo, Atomic Café ja Tappava totuus (The Killing of America) ovat eri lähteistä hankitusta valmismateriaalista koottuja kollaaseja tai kompilaatioita, joiden ohjaajat ovat työskennelleet leikkauspöydän ääressä enemmän kuin kameran takana.

Pitkät perinteet omaavan lajin suomalaisiin tekijöihin kuuluvat sitä väitöskirjassaankin tutkinut Peter von Bagh ja Mika Taanila.

Gizmo-juliste Ruotsista.

Gizmo-juliste Ruotsista.

RAKENTAESSAMME ESITYSSARJAA järjestimme kompilaatioelokuvat muodostamaan kolmen teoksen “toisen asteen kompilaation”, jossa ne joutuvat kommentoimaan toisiaan ja muodostamaan 1900-luvun varjohistoriaa.

Gizmon enimmäkseen 1930-luvulla kuvattujen keksijöiden ja duudsonien hurjat tempaukset ja sisukkaasti asiaansa uskova yrittäminen huokuvat jälkikäteen herttaiselta näyttävää entisaikojen optimismia. Hellyttävä kirkasotsaisuus jatkuu mutta saa painajaismaisia sävyjä Atomic Cafén ydinpropagandassa ja naiiveissa (tai kylmän valheellisissa) opetuselokuvissa 1940- ja 1950-luvuilta.

Myös huippuskenaristi Leonard Schraderin ja Sheldon Renanin tekemä Tappava totuus on hyytävällä tavalla poliittinen kompilaatio. John F. Kennedyn murhasta 1963 käynnistyvä Yhdysvaltain väkivaltaistumisen lyhyt historia (1980-luvun alkuun asti) havainnollistaa pointtejaan tv-kanavien hyllyttämillä uutiskuvilla rikoksista ja sarjamurhaajien haastatteluista. Elokuvan imagoon kuuluu tieto tai myytti siitä, että sitä ei ole levitetty tai julkaistu Yhdysvalloissa.

Laatutyötä oleva kokonaisuus on harvoja todenperäisyydessään vakuuttavia mondoelokuvia. Se muistuttaa, että sensaatioilla pelaava eksploitaatio voi olla aidosti väkivallan vastaista.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

Tappava totuus sai Suomen ensi-iltansa Iso-Roobertinkadun Astorissa ja palasi kulmille VHS-kasetin muodossa.

YLI 60 000 mainos-, opetus- ja amatöörielokuvan kokoelman kasannut kompilaatio-ohjaaja ja arkistomies Rick Prelinger mainitsee Sight and Sound -lehden artikkelissa We Have Always Recycled   Gizmon ja Atomic Cafén samaan hengenvetoon elokuvina, jotka vakuuttivat tietyn sukupolven elokuvantekijät kierrätyksen kannattavuudesta.

Niiden kaikuja alkoi näkyä 1990-luvulla muun muassa Craig Baldwinin situationistisissa kokeiluissa, mutta myös valtavirtaelokuvissa (ks. Syntyneet tappajiksi) ja Music TV:n tuolloin melko avantgardistisessa ilmeessä.

Gizmo ei ollut pelkästään outojen kohtausten ketju”, Rick Prelinger kirjoittaa.

“Se ujutti 1960-luvun jälkeisen editointiotteen arkistomateriaaliin, joka oli viihdyttänyt baby boom -sukupolven vanhempia ja nosti epäonnistuneiden lentolaitteiden kuvat valtavirtaan kulttuuriseksi meemiksi.”

Eriskummallisten keksijöiden unohdettu historia yhdistyy siis Gizmossa tuolloin uuteen, nettiaikana arkipäiväistyneen otteeseen historiallisen kuvamateriaalin tarjoilussa.

Kaikkea tätä ja paljon muuta- kuten parkour-urbaanilajin hurjapäisiä edeltäjiä – tänään Orionissa yhdeksältä: tervetuloa pitämään hauskaa joko kulttuurihistoriallisesti monitasoisella tai älyttömän yksinkertaisella tavalla, ihan fiiliksestä riippuen.

Lauri Lehtinen

Gizmo – Melkein neroja elokuvateatteri Orionissa la 8.3. (huom: ainoa esitys), Atomic Café 12.3. & 15.3., Tappava totuus 19.3. & 22.3.