Posted on

Goodbye Uncle Tom: 12 Years a Slave not enough

Addio-Zio-Tom

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna Helsingin Orion-teatterissa Night Visions Shockpointin yleisö katsoo 1800-luvun orjuutta kuvaavan brutaalin ja satiirisen dokudraaman Hyvästi ihminen (Goodbye Uncle Tom / Addio zio Tom, Italia 1971).

Samaan aikaan Hollywoodin suunnalla ohjaaja Steve McQueen, tuottaja-näyttelijä Brad Pitt ja pääosanesittäjä Chiwetel Ejiofor valmistautuvat sunnuntai-illan Oscar-gaalaan ja jännittävät, riittikö heidän orjuusdraamansa 12 Years A Slave äänisaalis pääpalkintoihin.

Ajoitus ei ole sattuma. Night Visions halusi ajastaa dokumenttielokuvan epäkorrektia puolta ja rujoja helmiä esittelevän festivaalin hetkeen ennen Oscar-härdelliä, jota hallitsevat salonkikelpoisuus, glamour ja omasta hyvyydestään kyyneltyvät julkkikset.

Ehdokkuuksia ei ollut julkistettu, kun Shockpointin aikataulu lyötiin lukkoon, mutta jo viime vuonna oli selvää, että 12 Years A Slave kilpailisi monissa sarjoissa. Elokuva on saanut kaikkialla kiittävän vastaanoton eikä herättänyt senkään vertaa vastustusta kuin Quentin Tarantinon orjalänkkäri Django Unchained (2012), jota afroamerikkalainen ohjaaja Spike Lee paheksui Twitterissä sitä näkemättä:

“Amerikkalainen orjuus ei ollut mikään Sergio Leonen spagettiwestern. Se oli holokausti.”

Afro-ohjaajan valituksesta kannattaa huomata kulttuurihierarkia rivien välissä: lännenelokuva tuntuu olevan lähtökohtaisesti vähemmän tärkeää kuin jotkin muut elokuvat ja spagettiwestern, italialainen lännenelokuva lienee jotain erityisen triviaalia. Matalaotsaisen tyylin sekoittaminen tärkeisiin asioihin on suorastaan henkilökohtaisen loukkaantumisen paikka!

Samoihin aikoihin kun Lee vaati aitoa afroamerikkalaisuutta ja nyrpisteli spagettivaikutteille, hän ohjasi Hollywood-versiota japanilaiseen mangaan perustuvasta eteläkorealaisesta toimintakauhuelokuvasta Oldboy.

Mitä opimme tästä? Aasialaisista lähteistä ammennetun keskinkertaisuuden suoltaminen jenkkimarkkinoille ei estä patrioottimaista esiintymistä kulttuurisen aitouden ja omantunnon äänenä, koska orjuus.

Hyvästi ihmisen saksalainen Super 8 -kaitafilmijulkaisu.

Hyvästi ihmisen saksalainen Super 8 -kaitafilmijulkaisu.

VAIKKA ON VAKAVISTA ja ikävistä asioista kyse, ironiaa ei puutu kuvasta. Sitä vahvistaa se seikka, että elokuvahistorian mahdollisesti vahvin läpileikkaus pohjois-amerikkalaisesta orjuudesta on huonomaineisten italialaisten työtä.

Ilmassa on tietty houkutus kuvailla Shockpointin avajaiselokuvaa Hyvästi ihminen hypetetyn 12 Years A Slaven vastapelurina ja aliarvostettuna vaihtoehtona. Perusteita löytyisi mutta pidetään pää kylmänä, koska tällaiset “kumman puolella olet” -tyyppiset kahden elokuvan vastakkainasettelut ovat hieman väkinäisiä. Kilpailutus sivuuttaa sen, että molemmilla voi olla omat toisistaan poikkeavat pyrkimykset.

12 Years A Slave on orjaksi siepatun Solomon Northupin omaelämäkerrallisen kirjan filmatisointi, jonka näkökulma pysyy päähenkilön kovissa kokemuksissa. Ohjaaja on brittiläinen mediataiteilija Steve “ei se näyttelijä” McQueen, jonka ilmaisu on pelkistettyä, verkkaista, realistista, historialla itsensä oikeuttavaa ja enemmän tunteisiin kuin älyyn vetoavaa.

Puhutaan siis suhteellisen tyypillisestä Hollywood-elokuvasta, mitä ei tarvitse ottaa moitteena: kokonaisuus on asiallinen ja pitää mielenkiinnon yllä intensiivisesti.

Jos moderni tai postmoderni näkemys kiinnostaa, kannattaa kääntyä nykytaiteilija McQueenin sijasta Lars von Trierin (Manderlay) tai Hyvästi ihmisen ohjaajien Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin puoleen. Von Trier ja mondo-ohjaajat lähestyvät teemaa ilman “maksamme velkaa” -asennetta, ajatusleikkien ja mielikuvituksen voimalla, mutta vakuuttavalla asiantuntemuksella.

Myös brittilehti Sight and Soundin Ashley Clarkin essee Alien Abductions: 12 Years a Slave and the Past as Science Fiction rinnastaa Manderlayn ja Hyvästi ihmisen satiiriset otteet. Clarkin mukaan Hyvästi ihminen on “orjuuden taloudellisen pohjan kuvauksena tarkkanäköinen, orjien omistajille vinoilussaan säälimätön ja muodoltaan kiehtova”.

Kuten artikkelista käy ilmi, orjuuden historiaa kuvanneiden modernien elokuvien joukko on pieni. Hyvästi ihmisen valmistelun 1968 aloittaneet Jacopetti ja Prosperi olivat aiheen käsittelijöinä edellä amerikkalaisia. Ensin he havittelivat Kyle Onstottin Mandingo-romaanin (1957) filmausoikeuksia mutta ne myytiin Hollywoodiin, tuloksena Richard Fleischerin samanniminen, raflaavaksi äityvä Southern Gothic -melodraama vuodelta 1975.

1970-luvun suosituin tulkinta aiheesta oli 1977 esitetty amerikkalainen tv-sarja Juuret (Roots). Minisarjan maailmanmenestys luultavasti vaikutti siihen, että Hyvästi ihminen sai Suomen ensi-iltansa juuri vuonna 1977.

Hyvästi ihmisen (Addio zio Tom) Suomi-juliste.

Hyvästi ihmisen (Addio zio Tom) Suomi-juliste.

TOISIN KUIN monet Hollywood-eepokset, Hyvästi ihminen ei esitä hetkeäkään, että sen näkökulma orjuuteen olisi ylihistoriallisen puolueeton ja objektiivinen, tai juurevasti afroamerikkalainen.

Kertojat ovat korostetun selvästi 1900-luvun lopun eurooppalaisia, valkoihoisia ja miespuolisia dokumenttiohjaajia 1800-luvun Amerikassa (älkää kysykö, miten ovat sinne päässeet). Odotetusti Jacopetti ja Prosperi vastustavat orjuutta ja yrittävät esittää plantaasien isäntäväelle liberaaleja näkemyksiä, joista Syvässä Etelässä ei pahemmin välitetä.

Mikä kamalinta, jotkut parempaan kohteluun yltäneet orjat saattavat olla systeemiin tyytyväisiä ja sekös edistyksellisiä filmimiehiä ärsyttää! Orjuuden lisäksi elokuva pohtii, miten orjuutta oikein pitäisi kuvata. Dokumentaristien valta vaikuttaa taltioimiinsa realiteetteihin ja asenteisiin näyttäytyy vähäisenä – asetelma, jota Jacopetti ja Prosperi olivat joutuneet selittämään myös leivättömän pöydän ääressä.

Hyvästi ihminen ei vain nosta historiasta esiin kiistanalaisia seikkoja vaan myös niitä koskeneet kiistat monine osapuolineen. Se ei kuulu elokuviin, joissa kaikki ihmiset ovat joko sorron ylevöittämiä mustia, ilkeitä valkoisia tai hyviä valkoisia. Eturistiriitoihin ajautuvia ryhmiä on paljon enemmän: etelä- ja pohjoisvaltiolaiset, eurooppalaiset, afrikkalaiset ja amerikkalaiset, katoliset, protestantit ja juutalaiset, eri sukupuolet ja yhteiskuntaluokat…

Kaikki säädyt esitetään tavalla tai toisella pilakuvamaisina hahmoina, jotka eivät juuri ymmärrä muiden näkemyksiä. 2000-luvun katsannossa Hyvästi ihminen muistuttaa jotain tolkutonta sosiaalisen median keskustelua, jossa eri ryhmien edustajat sorsivat oletettuja vastustajia, toistensa ohi puhuen. Lopullinen totuus ei häämötä horisontissa, vaikka jokainen on omasta mielestään oikeassa.

Huipentuma on houreisissa sävyissä kuvattu väkivaltainen finaali, joka siirtää William Styronin Nat Turnerin kapina -romaanista tutun muinaisen orjakapinan 1970-luvulle, asettaen ällöttävän mainosmaiset valkoiset keskiluokan edustajat ja hirviömäiset mustat militantit vastakkain.

On selvää, että molemmat porukat ovat enemmän toistensa viholliskuvia kuin oikeita ihmisiä tai edes samastumiskohteita.

Loppukatharsis jäi näkemättä Isossa-Britanniassa 1973. Elokuvatarkastamo BBFC oli määrännyt elokuvaan huikeat 40 minuuttia poistoja ja viimeinen kela sai lähteä kokonaisuudessaan (Lähde: David Kerekes & David Slater: See No Evil, Headpress 2001). Tiettävästi BBFC halusi kieltää koko teoksen, mutta roturistiriitojen lisääminen esityskieltojen perusteisiin olisi mutkistanut tarkastajien työtä ja normeja liiaksi.

Myöskään tarkastukseen osallistuneet Race Relations Board -organisaation edustajat eivät löytäneet elokuvasta rasismia. Elokuvahan kuvasi valkoisia vähintään yhtä alentavasti kuin mustia eikä mikään viitannut siihen, että tuotannon tarkoitus olisi rotuvihan lietsonta.

HYVÄSTI IHMINEN on siis katsojalta paljon vaativa elokuva, jonka punk-asenne on jaksanut uhmata aikaa ja hyvän maun vartijoita vuosikymmenten ajan.

Elokuvan 1970-luvulla keräämät kritiikit ovat aggressiivista lyttäystä, jossa ad hominem -argumentit vilisevät: kriitikot julistavat Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin kelvottomuutta eivätkä tunnu oikein näkevän elokuvan sisältöä, ajatuskuvioita tai edes ilmaisukeinoja. Teoksen kyky provosoida älyköt vihapuhetilaan käy kyllä ilmi varsinkin jenkkikritiikin pyhien tammien tekstiä lukemalla.

Hyvästi ihminen vakuutti The New Yorkerin Pauline Kaelin siitä, että Jacopetti ja Prosperi lienevät “vaarallisimmat ja katalimmat koskaan eläneet elokuvantekijät”. Elokuva on joulukuussa 1972 ilmestyneen arvion mukaan silkkaa rotusodan lietsontaa.

Roger Ebert taas korostaa, että nyt on kyseessä “iljettävin ja halveksuttavin dokumentiksi naamioituva kunniallisuuden loukkaus” kautta aikojen. Hetkinen, dokumentiksi naamioituva? Kokeeko Ebert tosiaan, että elokuvantekijät huijaavat olleensa 1800-luvulla dokumentoimassa sen ajan tapahtumia – ja onkohan tämäntyyppinen naamioiden pudottelu vähän naiivia?

Kriitikko jatkaa julistamalla ohjaajat rasisteiksi ja taivastelee haitilaisten statistien oletettua riistoa holhoavaan sävyyn: jos kolmannen maailman asukkaat esiintyvät elokuvassa, se ei ilmeisesti voi olla vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa. Palkkio on varmaan ollut pieni, mutta eihän kyse aina ole pelkästä rahasta – kameran edessä on voitu olla jopa orjuuden vastaisella motiivilla.

Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin viimeinen yhteinen elokuva, fantasiakomedia Mondo Candido (1975) on Voltaire-filmatisointi, joka jo nimessään yhdistää Mondo Canen ja muotifilosofiaa piikittelevän klassikkoromaani Candiden. Ohjaajan tapa rinnastaa itsensä suureen satiirikkoon voi olla omahyväinen mutta ei ihan aiheeton: Jacopettin tuotannon tasoista nimenomaan satiiri meni ohi 1970-luvun kirjaimellisissa luennoissa.

Hyvästi ihmistä on levitetty myös nimellä Farewell Uncle Tom.

Hyvästi ihmistä on levitetty myös nimellä Farewell Uncle Tom. Rated X.

OLIVATKO MUSTAT katsojat samaa mieltä elokuvan kelvottomuudesta valtalehdistön arvostelijoiden kanssa?

Eivät ainakaan kaikki ja aina. Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka älähti voimakkaimmin, ymmärrettävistä syistä:

“Elokuva jäi syrjään, koska kriitikot olivat osa kulttuuria, joka haluaa kieltää ne orjuuden kauhut, jotka tämä dokumenttiparodia tehokkaasti esittää”, Institute of Race Relationsin tummaihoinen edustaja Colin Prescod väitti British Film Instituten ja afroyhteisöjen Lontoossa vuonna 2007 järjestämän Goodbye Uncle Tom -esityksen yhteydessä (ilmeisesti sensuroimattoman version Britannian ensi-ilta).

Useat esitystä seuranneet englantilaisten keskustelupalstojen kommentit ovat samoilla linjoilla. Pienen dokumentin Lontoon tapahtumasta voi katsoa vaikka Night Visions Shockpointin alkupalana:

Lauri Lehtinen

Hyvästi ihminen (Goodbye Uncle Tom / Addio zio Tom) Night Visions Shockpointissa (Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki) 1. maaliskuuta 2014.

Advertisements

About Lauri Lehtinen

"Lauri Lehtinen on vaarallinen nuori mies, jonka ei pitäisi antaa kirjoittaa." -Aito Mäkinen, 1999

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s