Posted on

Goodbye Uncle Riz

riz_ortolani_230

Riz Ortolani, kiitos 1926-2014. Shockpoint Orion liikkuu tänään  dokumenttigenren sisä- ja ulkopuolella, mutta niin teki myös merkinnän aiheena oleva henkilö.

Kun Stranger Than Fiction -sarjan katsojat nauttivat Orionissa Mondo Canen (1962) ja Maailman naisten (1963) eläytyvästä musiikista, säveltäjällä oli vain muutama viikko elinaikaa jäljellä. Pariinsataan elokuvaan musiikkia tehnyt Riziero “Riz” Ortolani menehtyi 87-vuotiaana Roomassa 23.1.2014.

Barokkimaestroa muistuttaneen Ortolanin musiikki oli lyyristä ja tuotannollisesti viimeisen päälle hiottua. Sliipatut ja soundeiltaan ruhtinaalliset taustat olisivat sopineet Disney-animaatioihin (joista Ortolani opiskeli ahkerasti liikkeen ja musiikin rytmitystä) mutta ne päätyivät toistuvasti mitä kovaotteisimpiin aikuisten elokuviin, joiden jännitettä rajujen kuvien ja romanttisten sävellysten kontrasti vahvisti.

Mondo Caneen sävelletty More-teema syntyi pääsiäismuniin elävinä joutuvien kananpoikien värjäämistekniikkaa esittelevän osuuden innoittamana. Muun muassa Doris Day, Nat “King” Cole ja Frank Sinatra levyttivät versionsa hitistä, joka toi Ortolanille ensimmäisen hänen kahdesta Oscar-ehdokkuudestaan. Vaikka Ortolanin sävellyksistä tuli kiinteä osa “mondobrändiä”, hänen tuotantoonsa mahtuu onnistumisia monissa muissakin tyylilajeissa. Ne edustavat aikakautta, jolloin musiikki sai nykyistä useammin hallita elokuvaa, olla enemmän kuin pelkkää taustaa tai jotain jälkituotannossa lusikkamitalla siroteltavaa maustetta.

Shockpoint Orion saattelee maestron tuonpuoleiseen valittujen teosten kavalkadin kera.

More and more

Tämä konsertti pidettiin kesällä 2013 Spoletossa, jossa Ortolani sai elämäntyöpalkinnon ja johti sävellyksiään soittanutta sinfoniaorkesteria. Kimara alkaa odotetusti Mondo Canen ikivihreällä tunnarilla (More) ja visuaalisena säestyksenä nähdään säveltäjän palkintokaapin sisältöä vuosien varrelta.

Goodbye Uncle Tom, Hello Ryan Gosling

Maaliskuun alussa järjestettävän Night Visions Shockpoint -festivaalin innolla ja kauhulla odotettu avajaiselokuva Hyvästi ihminen (Goodbye Uncle Tom/Addio zio Tom, 1971) kuuluu ohjaaja Gualtiero Jacopettin ja Riz Ortolanin legendaarisiin yhteistöihin. Ortolanin upeaäänisen puolison Katya Ranierin laulama avausteema Oh My Love nousi 2010-luvulla isommaksi hitiksi kun koskaan ennen. Osuvista musiikkiratkaisuista tunnettu tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn kierrätti oudon harmonista kappaletta tyylikkäässä Hollywood-trillerissään Drive (2011), pääosassa Ryan Gosling. Toimii siinäkin mutta Shockpoint näyttää, mistä trendibiisi on oikeasti kotoisin.

Sormi rautalangalla

Tonino Valeriin oppipoika-mestari-länkkärissä Sormi liipasimella (I giorni dell’ira, 1967) melodinen italowestern-rautalanka soi Lee Van Cleefin ja Giuliano Gemman yhteenottojen taustalla. Ortolanin soundtrack tuntuu olevan kunniapaikalla Quentin Tarantinon sisäisessä jukeboksissa: sitä on kierrätetty useammassa kuin yhdessä QT-elokuvassa, viimeksi Django Unchainedissa. Sattumaa tai ei, soinnut tuovat mieleen teinirakkausballadin I Will Stay, jota Härmässä ovat tulkinneet niin Ganes kuin Siekkaritkin.

Kun Tämä on maailma ei riitä

Mondo Canen jälkeen kaikki samantyyppisten raporttien tekijät halusivat Ortolanin säveltämään paljastuksiaan ja sepustuksiaan, joihin maestro olisi saattanut lisätä muutoin vähäistä laadukkuuden säteilyä ääniraidan kautta. Säveltäjä kieltäytyi monista tarjouksista muttei kaikista. Gianni Proian Ecco (Mondo di notte 3, 1964) on saavuttanut tiettyä kulttimainetta, osittain melankolisten Ortolani-teemojen ansiosta.

Ortolanin musiikki onnistui usein nostamaan keskinkertaisen elokuvan yhdentekevyyden alhosta. Ilman hänen funkahtavia taustojaan Arthur Davisin myöhäisessä tutkimusmatkailumondossa Brutes and Savages (1975) ei olisi muuta mieleenpainuvaa kuin harvinaisen kökösti lavastettu “krokotiili syö alkuasukkaan” -jakso.

Lucio Fulci esittää

1960-luvulla alkanut käytäntö tilata Ortolanilta lempeää musiikkia brutaaleihin elokuviin venyi 1970-luvulla dokumenteista fiktioihin. Lucio Fulcin Kauhujen kylässä (Don’t Torture a Duckling / Non si sevizia un paperino, 1972) etsitään murrosikään tulossa olevien poikien murhaajaa taikauskoisessa maalaisyhteisössä. Käsikirjoittajiin kuului tylyjä ideoita pulpunnut Gianfranco Clerici, jonka nimi löytyy myös soittolistan kahdesta seuraavasta elokuvasta.

Viidakon läskipäät

Ruggero Deodaton toinen kannibaalielokuva Cannibal Holocaust (1979) ei vain esittele Amazonin (fiktiivisten) alkuasukaskulttuurien tylyjä piirteitä vaan pohtii, millä lailla länsimaisten elokuvantekijöiden tulisi lähestyä heimolaisia. Lempeitä ja hyökkääviä soundeja vaikuttavasti sekoittava Ortolanin musiikki on vienyt monien katsojien ajatukset hänen työtoveriinsa Gualtiero Jacopettiin ja tukenut tulkintaa dokumenttiohjaajien sikailun kuvauksesta jonkinlaisena mondo-kummisedän kritiikkinä á la Pirun silmä. Toisaalta Deodato on haastattelukommenteissaan ylistänyt Jacopettia ihailtavana edelläkävijänä… Cannibal Holocaustin soundtrack on gorehoundeille mitä Mombasa humppasuomalaisille, kestosuosikki joka ei lakkaa sykähdyttämästä.

Luokkasota puiston perällä

Deodaton, Ortolanin ja käsikirjoittaja Gianfranco Clericin yhteistyö jatkui taatusti epäterveissä merkeissä Talossa puiston perällä (La casa sperduta nel parco, 1980), joka sai ensi-iltansa pari kuukautta Cannibal Holocaustin jälkeen – oli ne aikoja… Wes Cravenin Last House on the Leftissä debytoinut David Hess nähdään jälleen kanssaihmisiä kyykyttävän kusipään roolissa. Nimi on tällä kertaa Alex ja motiivina patologinen duunarit vs eliitti -kauna – vastakkainasettelun aika ei ole ohi! Elokuvan avaa Ortolanin kehtolaulumainen, painostavaksi venyvä Sweetly Oh Sweetly.

Poliisi tutkii asiaa

Moskovan elokuvajuhlien pääpalkinnon korjannut Damiano Damianin Puuttuvat todisteet (Confessions of a Police Captain / Confessioni di un commissario di polizia al procuratore della republica, 1971) on ensiluokkainen näyte 1970-luvun Italian urbaaneista poliisielokuvista, joissa korruptio kohtaa karismaattisen machoilun. Pääteema on mafian kytkeytyminen kaupunkisuunnitteluun. Franco Neron ja Martin Balsamin tutkimuksia väkevästi säestävän tunnarin myötä heitämme hyvästit myös viime keväänä edesmenneelle Damianille (1922-2013).

Amerikanitalialainen näyttelijä Tony Musante (1936-2013) puolestaan kuoli marraskuussa 77-vuotiaana. Eräs hänen elokuvistaan oli Damianin ohjaama salaliitto- ja panttivankitrilleri, jossa Ortolanin trillerisoundi on muuttunut entistä elektronisemmaksi. Elokuvan nimi on sellainen, että siihen on parasta lopettaa tällä kertaa: Hyvästi ja amen (Goodbye e amen, 1978).

Lauri Lehtinen

Advertisements

About Lauri Lehtinen

"Lauri Lehtinen on vaarallinen nuori mies, jonka ei pitäisi antaa kirjoittaa." -Aito Mäkinen, 1999

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s